Irkkujoulua ja matkantekoa

 Taas on selvitty yhdestä ulkomaanmatkasta. Vaikka matkaa kuinka odottaa, tuntuu että keho ei enää selviä samalla tavalla kuin ennen. Kontrasti oman rauhallisen eläkeläiselämän ja maailman välillä on kuromaton. En tiedä, olenko ainoa, joka ahdistuu kun näkee liikaa ihmisiä. Itse asiassa ahdistuin ihmispaljoudesta jo ensi kertaa Lontooseen päästyäni nuorena. Tajuaa oman vähäpätöisyytensä miljoonien joukossa. Nyt on mukana myös se ikävä tosiasia, että lukeudun vanhimpiin matkustajiin niin lentokentillä kuin koneessakin. Samastun hätääntyneihin kasvoihin, kun lähtöportti vaihtuu, ehditäänkö? Juokseminen ei piru vieköön ole enää vaihtoehto. Matkalaukun heilauttaminen hyllylle on oma voimanponnistuksensa, samoin jonottaminen. Enkä mielestäni ole mitenkään huonokuntoisemmasta päästä. 

Tiedän, miltä hattiwatista tuntuu.

Olin valinnut välilaskun Amsterdamin Schipolissa säästösyistä, mutta tulomatkalla vannoin, ettei enää ikinä. Minulla sattuu nykyään olemaan sekä gluteeniallergia että vastikään diagnosoitu diabetes, joten verensokerin ylläpito on aikamoista taiteilua. Amsterdamiin päästessä olin jo syönyt kaikki tuomani hätävarat. Schipolista en löytänyt ainuttakaan gluteenitonta ateriaa, ja sokeriarvojen tippuminen aiheuttaa kummallisia tunteita: aivosumua, väsymystä, jopa itkuisuutta. Koneessa oli kyllä tarjoiltu ihania ilmaisia voileipiä, mutta ei mitään gluteenitonta, kysymystäni jopa hämmästeltiin. Viimeisillä voimillani raahauduin ostamaan 15 euron tonnikalasalaatin, tiedättehän sellaisen saippuarasiakokoon pakatun muovitörpön jossa on puolet pinaatinlehtiä, muutama kalakokkare mutta myös pieniä perunoita, joiden avulla selvin Dubliniin asti. 

Niin vehreää joulukuussakin!

Siinä vali-vali osasto. Kentältä minut tultiin hakemaan autolla ja muutenkin jälkikasvu piti minua kuin kukkaa kämmenellä. Minulle tuotiin teekupposia sohvalle, aamiainen oli täysin gluteeniton, kaikki ateriat samoin. Ensi alkuun raahattiin grandma Delganyn vuorille, joita irlantilaiset kutsuvat kukkuloiksi. Toisena päivänä sentään pysyteltiin Brayn rantapromenadilla eikä yletty kuin puoleen väliin rannalta nousevaa mäkeä. Kolmantena päivänä onnistuin ylittämään 10 000 askeleen rajan IMMAn (Irish Museum of Modern Art) käytävillä ja kaupungilla pyöriessä. Jälkikasvu osteli pahvikahveja ja maiskutti croissanteja kävellessään kuin ei mitään, minä tajusin, että sellainenkin on minulle täysin outoa. Oli ihan tarpeeksi haastetta  pysytellä heidän vauhdissaan, saati että vielä olisin syönytkin samalla.

Ensivaikutelmia Dublinista? Mikä kiire ja tungos joka paikassa. Julkinen liikenne on kyllä olemassa, mutta kaikilla on silti auto (usein kaksikin), ja kadut on rakennettu suunnilleen muulia ja kärrejä varten joskus satoja vuosia sitten. Suljin silmäni tämän tästä jälkikasvuni pujotellessa autolla yksikaistaisia katuja kovaa vauhtia, karttaa ruudulta seuraten.

Santy eli joulupukki pistäytyi hevosrattailla kylällä. Tonttulakkia pitävät aikuisetkin.

Muistin myös, miten hulluna irlantilaiset ovat jouluun. Lattiasta kattoon joulukoristeita ja lahjoja, vilkkuvia valoja, joulumusiikkia täysillä. Vertaa suomalaiseen ostoskeskukseen, jossa on muutama kullanvärinen pallo katossa ja jos oikein pinnistelee, saattaa kuulla Syvian joululaulun taustalla kuin hautajaisissa. 

Käyntini aikana ei kertaakaan satanut, mikä on varmaan ennätys, ja kaikki olivat sen takia suunnattoman hyväntuulisia. Irlantilaiset ovat kovin ystävällisiä, nauravaisia ja puheliaita, kaikki on jotenkin helpompaa. Puistoissa ja kävelyreiteillä koirat juoksevat iloisesti vapaana, nuuskivat toisiaan eikä kukaan astu sivuun koiraansa tiukasti pidellen kuin se olisi jokin verenhimoinen hurtta kuten Suomessa. Ihmisten perusilme vaihtuu kohdatessa hymyyn. Vertaa Suomeen, hmm.

Jäikö ikävä Irlantia? Ei silti. Olen etääntynyt paikasta, jossa asuin liki 40 vuotta ja tunnen itseni siellä turistiksi. Jälkikasvua oli ihanaa tavata, heillä on kaikki hyvin, asunto, työtä ja terveyttä, ystäviä ja toisensa. Irlannin lauha sää ja vehreys piristi, mutta lyhyelläkään visiitillä ei voi olla huomaamatta säröjä: asuntopula, liikenteen kaaos, satunnaiset törmäämiset päihdeongelmaisiin ja kodittomiin. Terveydenhoitoa en onneksi tarvinnut, luojan kiitos.

Tuliaisiksi lähiomaiselle raahasin koko repertuaarin irlantilaista jouluruokaa, kaikki samoista aineista tehtyjä: mince pies, pudding ja joulukakku. Aattoateriaksi paistoin kunnon pekonikinkun. Ulkosuomalaisena on oppinut syömään vain sitä, mistä tykkää, meillä ei siis jouluna syödä kalaa eikä rosollia, mutta itse tehty lanttulaatikko on poikaa edelleen. Suosittelen tätä a la carte kansallismielisyyttä: voi poimia rusinat kummastakin kulttuurista, omasta ja toisen. Joulua voi viettää sekä aattoiltana että joulupäivänä. Tänä jouluna pukki jäi jumiin savupiippuun ja ilmestyi vasta aamulla. Ei tainnut tajuta että piipusta pääsi vain kiukaalle. Omille lapsilleni aikoinaan kerroin taika-avaimesta, ettei pukin täydy korventua takkatulessa. 

Lukevien lasteni antamia kirjalahjoja. Lähiomainen saa lukea minulle runon joka aamu.

Aivot ovat siitä kummalliset, että kun on matkustanut 15 tuntia putkeen erilaisten pyörien ja kiskojen päällä, kotiin tultaessa ja pysähtyessä tuntuu kuin edelleen kulkisi kovaa vauhtia. Jonkilainen merisairauden muoto kaiketi. Onneksi se häipyy, kun saa nukutuksi kunnolla ja verensokerin mallilleen!

Nyt on taas arki, vaihdoin uuden vuosikalenterin seinälle ja siivosin työhuoneen. Kirjoitusprojekteja ja taiteentekoa alkaa jo siintää mielessä, taidekurssini jatkuu uusine haasteineen. 

Vähään aikaan ei tee mieli matkustaa, kiitosta vaan. Mikähän siinä joskus niin viehättikin?

 Tyypillistä maisemaa: tilkkupeltoja.