Menu joulukuulle

 Ei, älkää säikähtäkö. En ole ryhtynyt kokkausbloggariksi. Pois se minusta. 

Silti varoitus: blogi sisältää eläinruokamaininnan.

Menu kahdelle hengelle. Laajentuu exponentiaalisesti jos on vieraita.

Esivalmistelut:

- Tee vuotuinen kalenteri ja joulukortit. Lähiomainen ottaa hyvät valokuvat, minä pähkäilen maalauksia vuodenaikojen kanssa ja teetän kalentereita aina liian vähän. Käy läpi tuhmien ja kilttien lista, lähetä.

Osoitekalenterissa alkaa kohta olla liikaa yliviivattuja ihmisiä. Tänä jouluna taas muutama vähemmän. Hiljainen surun hetki.

Postikulut tuntuvat tuplaantuvan joka vuosi, vai eläkekö se puolittuu koko ajan.

Huom. joulu on vain kerran vuodessa, Saituri!

- Punaisen ristin advdenttikalenteri. Lähiomainen kuuntelee taas kerran jutut lapsuudesta. Minä tiedän, mitä luukusta löytyy 6.12. 

- Itsenäisyyspäivänä kynttilä ja lippu ikkunalle. Suomessa naapurit eivät ihmettele kuten Irlannissa. Kerran onnistuin saamaan Linnan juhlat näkymään Irlannin tv:stä. Muu perhe katsoi ällistyneenä, kun liimauduin tuntikausiksi tuijottamaan kättelevää ihmisjonoa. Suomalainen kansantraditio, mumisin.

Pääainekset:

- Korttinaru joulukorteille (missä?). Varovasti tikkailla!

- Yksi joulukuusi ja sen jalka. Avioliitto on kestänyt pystytyksen joka vuosi, ja kuusi on aina vähän vinossa. Ei kuvia. Jatkojohtoja 2 kpl, toiseen kolmekärkisen irkkutöpselin muunnin (termit hukassa, googlaa), muuten punaiset irkkuvalot eivät toimi. Isän kuusenkynttilät vuodelta 1987 (made in DDR) pantu roskiin vihdoinkin, eivät pala. 

- Kaksi laatikollista kuusenkoristeita. Joulun teemaväri päätetään, ja sitten oksille menee irlantilaiseen tapaan kaikki ja vähän lisää vielä. Kokki ei saa vaipua nuuskimaan muovipussiin pakattua äidin neulomaa vauvan villatakkia vuodelta 1985. Lasten tekemät liikuttavat koristeet on pakko taas lisätä. Muistellaan kunkin koristeen historiaa.

- Kaksi kynttelikköä. Lisää jatkojohtoja. Toimivatko ne vielä, missä varalamput? Mistä tietää, mikä kynttilöistä on viallinen? Lähiomainen hoitaa logiikan.

- Joulu cd:t (sanan taivutus edelleen hukassa, katso Kielitoimisto). Kirpparilta vuoden löytö: Rajattoman kaksoisalbumi vuodelta 2003, loistokunnossa. Hinta yksi euro. Pähkäilyä, voiko ihmisääni todella tuottaa kaiken tuon soinnun. Upeaa!

- Yksi joulukukka, hyasintti ainakin. Kellarista voi löytyä viimevuotisen amarylliksen sipuli, jota kannattaa yllyttää. Se kukkii!

- Joulupöytäliinat ja verhot. Joku on silittänyt ne sitten viime pesun. Muuten ne jätettäisiin komeroon ensi vuodeksi. Äidin Irlantiin lähettämä kaamea tonttuliina otetaan käyttöön, taas.

- Joulukranssi tai pallo, uusi traditio, itse tehty tietysti. 

- Ikkunakoriste tai kaksi (se paperinen joulutähti, katso jos pysyy vielä koossa teipillä). Varaudu taistelemaan paperisen mustekalan kanssa. Vaatii ehkä useampia kokkeja.

- Ainakin yksi vuoden turhake (EI tänä jouluna, meillä on jo jouludinosaurus, -pöllö, -orava, -villapaita). Kuvan diskovaloin varustettu joulusaapas ei liity asiaan. 

Aikataulu:

- Lisää ainekset vähitellen viikkojen ajan. Runsautta ei oikeasti huomaa ennen kuin tulee siivoamisen aika joulun jälkeen.

- Joululauluja voi kuunnella joulupäivään asti, jolloin tulee ähky. Parasta siis aloittaa heti kuun alusta. Suomalaisia joululauluja vain, jos haluat kunnon itkut. Varo varsinkin sitä Varpusta jouluaamuna.

Sekoita: 

Sekaisin vain irkkuperinteet ja suomalaiset. Molemmat tyytyväisiä.

Tilaa:

Kaunista puuterilunta. Kuka unohti tilauksen tänä vuonna???

Nyt se varoitus.

Osta:

Yksi joulueläin. Kinkku ei ole eläin. Mitä tänä vuonna? Kengurua, villisikaa, ankkaa vai kalkkunaa? Saksalainen kauppayhtymä tarjoaa valikoimaa pakastealtaasta. Kalaa ei hankita missään muodossa, hajukin pilaa joulun. 

Paista:

Omatekemä lanttulaatikko on aina oltava, mistään muusta ei ole väliä. Tämä korppikotka ei muuta kokkaa, varsinkaan jouluna, koska edellämainitut järjestelyt ovat jo liikaa. Kaupasta saa kaikkea. 

Allergiat:

Ruokapuolella kaiken on oltava gluteenitonta, laktoositonta ja mieluummin kaloritonta. Traditioista olen valitettavasti allerginen uskonnollisille menoille. Joulua oli ennen kristinuskoakin. Vuoden synkintä aikaa ei kestäisi ilman kaikkea tätä. Nesteistä olen allerginen ainoastaan viskille, jota kyllä siedän kahvissa. (Se on se Irish Coffee.) 

Ekologisuus, kestävyys, huoltovarmuus:

Kirppareilta löytyy kaikkea, mitä tarvitset. Lahjat toiselle ostetaan yhteisillä kauppareissuilla, kun tietää, mitä toinen tarvitsee. Turhakkeet voi kierrättää. Itse tehty on kestävää. Joulueläin on valinnanvarainen hankinta. 

Huoltovarmuus on valitettavasti pudonnut luettelosta toimitusvaiheessa, toim. huom.

Paras herätys joulumammonan vastustamiseen oli eräs dokumentti kiinalaistehtaasta, joka pyöritti joulutuotantoa ympäri vuoden. Ompelukoneet surrasivat huojuvia pinoja täynnä tonttulakkeja, väsynyt mummo liimaili punaneniä porohahmoihin, halli oli tupaten täynnä länsimaihin lähtevää joulukrääsää. Drooni kuvasi korkealta tehdasta satojen muiden keskellä, sitten satama-aluetta, jossa velloi konttimeri. Zoomaus takaisin kahteen hikiseen työntekijään, jotka seisoivat hallin takana tupakkatauolla.

Toinen: 'Mikä se olikaan, mitä ne juhlivat tähän aikaan vuodesta?'

Toinen raapi päätään: 'En minä ainakaan muista.'

P.S. Kaikesta huolimatta toivotan juuri omannäköistä, rauhallista, stressivapaata joulua kaikille lukijoilleni! 

Lisää blogeja ensi vuonna.

Marraskesi

 Marraskuu ei ole niitä helpoimpia kuukausia vuodessa. Tuhottoman pimeää, nykyään Suomessakin vain sateista, kähmäistä. Heitä mukaan nuoruuden ystävän menehtyminen äkisti ja sitä seuranneet hautajaiset, vanhojen päiväkirjojen lukeminen nuoruuden angstisista ajoista ja epämääräiset muut huolet, ja selviytyminen päivästä toiseen on se mitä teet. 

Toisaalta tapasin vanhoja ystäviä pitkästä aikaa, syväsukelsin omaan elämääni ja löysin ilonpilkahduksia taiteesta. Ehkä marraskuu on orvaskesikuukausi, iho tuntuu ohuemmalta välillä ja pakottaa pysähtymään. Nuorempana naisena kuukautiskierto teki samaa säännöllisesti, psyyke kellui aallonpohjasta huippuihin ihan omien hormonien kannateltavana. Salaa tykkäsin siitä, että olin edes kerran kuukaudessa ehdoton, riidanhaluinen, räjähtelevä, masennuksessa piehtaroiva. Tuntui, että oli elossa!

Elämässä tulee joskus aikoja, kun ei tahdo jaksaa. Olen kestänyt nekin ja istun tässä, omassa kodissani, lämpimässä, omana itsenäni, terveenä ja oikeastaan onnellisena. Suomalaisia nauretaan, kun meitä kutsutaan maailman onnellisimmaksi kansaksi, emmehän me mitään karnevaali-iloittelijoita olla. Minä ymmärrän tuon tunteen paremminkin sanalla kiitollinen. Minäkin olen kiitollinen kaikesta, mitä minulla juuri nyt on. Jos elämä olisi mennyt kuin Stromsössä, olisin ehkä nyrpeä ja odottaisin, että saisin jotain vielä enemmän. 

Katselin telkasta (4Ruutu) Vain elämää -ohjelman varainkeräysjakson Mieli ry:lle, jossa käsitellään mielen järkkymistä ja parantumista terapian avulla ja kerätään siihen varoja. Niille, jotka formaattia eivät tunne, kyseessä on vanhojen rokkijäärien ja nykyartistien bileet jossain kartanossa, jossa he avautuvat, keskustelevat ja esiintyvät. Minua ilahduttaa, kun sentään tunnistan Hectorin, Remun, Katri-Helenan ja Pepe Willbergin, nuoremmat artistit ovat tulleet tutuiksi ohjelman kautta. Tämän jakson aikana he minusta ylittivät itsensä herkillä esiintymisillä, ohjelman tarinat koskettivat ja pakottivat rehellisyyteen. 

Jos mustiin hetkiin saa apua silloin, kun sitä tarvitsee, eikä puolen vuoden odotusajalla, on mahdollista puhkaista se kupla mihin ajautuu, kun tuntee olevansa täysin yksin. Toisista ihmisistä voi löytyä se kontakti ja tuki, millä pärjää taas.

Muistetaan tänä jouluna antaa se, mitä voidaan, näihin hyväntekeväisyyksiin. 

Lisää tietoa netissä mieli.fi. Myös avusta, jota Suomessa saa, heti.

Ei kun joulua kohti!

Ohessa viimeisimpiä pastellimaalauksia.

P.S. juuri satuin googlaamaan, mitä tuo marras oikein tarkoittaa, ja kauhukseni löysin, että se viittaa kuolemaan, kuolleen ihmisen henkeen, Manalan menninkäiseen! Ei ihme, että kuukausi on nimetty juuri tähän vuodenaikaan. Supervoimia siis tarvitaan, me kaikki. 

Ja orvaskeden uloin kerros on juuri marraskesi!

Ks. marras.

Miten taiteilijaksi tullaan?

 Minut valittiin vuoden taiteilijaksi paikallisen taideyhdistyksen johdosta.

Olen yllättynyt, ilahtunut ja hämilläni onnitteluista.

Jo sana taiteilija aiheuttaa kutisevan huijarisyndrooman - enhän minä ole oikea taiteilija! Kunhan harrastan.

Toisaalta, mieleltäni sellainen olen kyllä aina ollut. Silloinkin, kun oli kädet täynnä suurperhettä eikä hetkeäkään aikaa omille harrastuksille, minulla oli taiteilijan katse. Näin maisemia, värejä, sommitteluja. Valokuvasin niitä. Haltioiduin toisten taiteesta.

Kuka sitten voi sanoa olevansa taiteilija? Kuka tahansa. Se, miten muut hänet näkevät, on eri asia. Ammattitaiteilijoita kunnioitan, koska he ovat vuosikausia opiskelleet alaa ja yrittävät elää sillä. Moni ammattitaiteilija joutuu tekemään omaa taidettaan opetustyön tai jopa hanttihommien ohella.

Alkutaipaleeni taiteessa oli aika alkeellinen. Rahaa ei juuri ollut. Osasin sentään pohjustaa rautakaupasta saatuja kovalevyjä (kiitos nuoruuden taiteilijaystävien). Aloitin öljymaalauksen viidellä värillä. Kävin Irlannissa kansalaisopistojen iltakursseilla. Asuin kuuden kilometrin päässä kaupungista, ajokorttia ei ollut. Kyydeillä tai polkupyörällä pääsin perille. Kotona maalatessa ei ollut muuta työtilaa kuin keittiön pöytä, ja ahtaassa asunnossa öljytöille ainoa turvallinen paikka kuivua oli takanreunus. Kerran märkä taulu oli pudonnut lattialle, ja kuopus tassutteli sen päälle paljain jaloin. Työn saaja väittää, että jalanjälki näkyy yhä maisemassa, kun sitä katsoo tietystä kulmasta!

Ensimmäisiä töitä. 

Minulla ei ollut varaa kehyksiin, mutta kurssille osui eräs käsistään taitava mies, joka osasi niitä tehdä. Siitä kehkeytyi sitten pitkäaikainen tiimityö, mutta se taas on oma tarinansa!

Muistan vieläkin ensimmäisen kerran, kun työni oli esillä ryhmän näyttelyssä. Oma nimi taulun vieressä tuntui huikealta. Ällistyksekseni ihmiset halusivat ostaa maisemia, joita maalasin. Se on ehkä ollut suurin kannustajani taiteessa; en olisi jatkanut maalaamista jos sille ei olisi riittänyt yleisöä. 

Luin ahkerasti kirjoja maalaamisesta ja kävin kursseja. Paperivalokuvat toimivat virikkeinä ja usein hain maisemia sillä silmällä. Ensisijainen vimma syntyi aina väreistä, ne oli saatava työhön oikein.

Maalaaminen ei ole ollut minulle se väline, jolla haluan sanoa jotain. Minulla ei ole konseptitaidetta. Jos pitää purkaa tunteita tai tutkia ajatuksia, tartun mieluummin kynään tai näppäimistöön ja kirjoitan. Maalaaminen kumpuaa siitä osasta aivoja, jossa visuaalisuus liikkuu. Siellä ei ole sanoja, on vain valoa, varjoa, värejä ja muotoja.

Nyt on öljymaalaukseen tullut tauko ja teen kuivapastellimaisemia paperille. Se on nopeampaa ja intuitisempaa, mutta talvikuukaudet varmaan tuovat öljyllä ja tärpätillä tissuttelun takaisin. Kesemmällä alkaa taas mosaiikkikausi, kun tarkenee tehdä töitä autotallissa. Mosaiikkityöt ovat minulle rentouttavaa askartelua, vähän kuin palapelin teko. Meditatiivista, paitsi ettei koskaan tiedä, mikä on lopputulos! Viime kesänä syntyi Lucy, jonka innoittajaa en tiedä, sillä se syntyi vähä vähältä, alitajunnasta. 

Öljymaalaus on hidasta, oikeiden värien sekoittaminen ja löytäminen vie aikaa. Jos sekoitus on väärä, ei auta kuin aloittaa alusta. Eri kerrosten kuivumisen odottaminen vaatii kärsivällisyyttä, toisaalta työtä voi työstää loputtomiin, vuosienkin päästä, päinvastoin kuin akvarellia. 

Nykyään käytän apuna vanhaa Ipädiä, jolle olen siirtänyt omia tai lähiomaisen valokuvia. Ipadillä valo tulee ruudulta kuvan lävitse, vähän kuin diakuvissa ennen vanhaan. Ero paperikuviin on iso. Ruutua voi myös rajata tai suurentaa tarvittaessa. 

Kotona maalatessa kuuntelen usein musiikkia, joka rentouttaa ja pitää jollain tavalla lukua tunneista. Tunnin, parin raita auttaa hamottamaan, olisiko ja aika huilata. Muuten ajantaju katoaa täysin. 

Jos joku tätä lukeva vielä empii, ryhtyäkö taiteilemaan, minä olen hyvä esimerkki. Taiteenharrastajat ovat yleensä samalla tavalla yllytyshulluja kuin itsekin olen, tämänikäisillä on huumorintajua ja lempeyttä epäonnistumisia kohtaan ja onnistumisista nautitaan täysillä. Luovuus on loppumaton lähde ja kursseilla löytää mitä ihmeellisimpiä projekteja seurattavaksi. 

Irlannissa juhlitaan tänä iltana Halloweenia, me onnistuimme unohtamaan koko juhlan. Olemmeko jo tarpeeksi integroituneita Suomeen?

Huomenna kuitenkin suuntaamme vuotuiselle retkellemme Taidekasarmille Hämeenlinnaan, jossa saa katsoa oikeiden taiteilijoiden töitä ja ateljeita ja juoda kupin kuumaa, ennen kuin suuntaamme vanhalle hautausmaalle kynttilöiden kanssa. Se on minusta mainio tapa juhlia sadonkorjuun loppua ja pimeän ajan alkua ja muistaa poismenneitä omaisia. Ehkä juomme rommitotit kotiin palattua. 

Sláinte!

Aika ja paikka

 Mitä merkitsee kirjailijalle paikka, johon tekstit maastoutuvat? Mitä ihmiselle ylipäänsä merkitsee juuret, kotiseutu ja ympäristö johon muistot ankkuroituvat ja joka inspiroi yhä uudestaan? Haittaako, jos lukija ei tunne kirjan seutua? Haittaako, jos tuntee?

Otin osaa Kirjallisen kartan julkistamiseen, aiheena Hämeenlinna ja sen kirjailijat. Yllätyin, miten monta kirjailijaa Hämeenlinna on poikinut - kartalle on hyväksytty 53. Suurinta osaa en edes tunne, ja jotkut on valittu mukaan esim. laulunsanoittajan ominaisuudessa. Jotain yhteistä kirjailijoilla on silti oltava, kun heitä tähän pikkukaupunkiin ja sen pitäjiin on sijoittunut noin paljon. Tutkija Juhani Niemi, kartan kokoaja pohti, että Hämeenlinnan asema vanhana koulukaupunkina on ollut osasyynä, hänen listallaan 30 prosenttia kirjailijoista on käynyt Hämeenlinnan lyseota.

Kartalla kirjailijat ovat saaneet osoittaa heille merkitsevän paikan - kuolleitten puolesta on tehty päätös. Lähes puolet on nykykirjailijoita. Juha Itkonen valitsi Hämeen Linnan Rantareitin, jossa nuorena istui pussikaljalla ja mietti tulevaisuuttaan. Onpa siinä meikäläinenkin istunut aikoinaan, vaikka meillä siihen aikaan olikin viinipullo eikä tulevaisuutta osannut edes ajatella. Riitta Jalonen valitsi suosikkijärvensä Ahveniston, joka on kyllä järvien huippu, sillä harvoin saa kellua lähdevedessä, joka on kimmeltävän turkoosia ja niin kirkasta että sitä voi huoletta juoda. Olli Jalonen puolestaan merkkasi Rinkelinmäen, kotipaikkansa, johon sijoittuu moni hänen romaaninsa. Luin juuri uudestaan hänen huikean Poikakirjansa, jossa poikalaumassa pyöritään Ahveniston harjuilla ja Poltinaholla - ja eräs kirjassa mainittu henkilö kävi apukoulua kaukana toisella puolen kaupunkia. Se apukoulu sijaitsi vastapäätä minun ensimmäistä kansakouluani, Hätilää, muistan apukoulun oppilaat (nykyään kai sanottaisiin erityisluokat) joihin tottui, kun jaettiin sama piha välitunneilla. Lapsena en koskaan edes käynyt Rinkelinmäellä, se oli niin kaukana keskustasta. Linjurilla ohitimme sen, kun käytiin serkuilla kylässä Parolassa. Silloin maailma oli todella pieni, kun rautatie ja Vanajavesi erotti kokonaisia lapsilaumoja toisistaan koko kouluajan.

Tulee olemaan mielenkiintoista kuulla kirjailijoiden kertomuksia heidän merkityksellisistä paikoistaan. Kirjoittajaharrastajana vähän epäröin liian suorasukaista yksi yhteen -vetoa kenenkään fiktiotekstistä ja todellisuudesta, sillä usein kirjoittajat etäännyttävät: yhdistelevät paikkoja, aikoja ja ihmisiä täysin mielivaltaisesti. Otetaan kasvot tuolta, eleet joltain muulta, nimi mahdollisimman kaukana oikeasta henkilöstä, ja sijoitetaan yhteen ties mitä tapahtumia ja ajoituksia. Joskus ei kerta kaikkiaan edes tiedä, mistä henkilöhahmo tuli, parhaimmillaan se syntyi flow'ssa eli alitajunnasta ja alkoi vain puhua omalla äänellään ja vaatia tilaa. 

Irlannissa on sanonta don't let the truth spoil a good story, eli miksi antaa totuuden pilata hyvää tarinaa. Ainahan tarinoita sepitellään paremmiksi, totuus on usein aika tylsää. Siksi en oikein ymmärräkään autofiktiota, joka on omaelämäkerrallista, mutta jossa kai jokin raja on olemassa todellisuuden kanssa. 

Ikävintä minusta on joutua patistelluksi, onko jokin kohtaus oikeasti tapahtunut. Tein itse sen virheen, kun kysyin Olli Jaloselta, tapahtuiko Poikakirjan männyn räjäytys ja opettajan uskomaton käytös todella ja hän myönsi. Hän ei onneksi näyttänyt vaivaantuneelta, aikaa tapahtumista on ihmiselämä. 

Jos minun pitäisi nimetä Hämeenlinnassa yksi paikka, joka on vaikuttanut minuun enemmän kuin mikään, olisi se Katumajärvi. Sen rannalla opin uimaan, vietin kesäpäiviä, talvella luistelin ja hiihtelin jäällä. Seikkailimme myös pitkin ja poikin järveä soutuveneellämme. Vanhemmat eivät tulleet juuri koskaan mukaan ja hyvä olikin, sillä siskosporukassa yllytimme toisiamme aina hurjempiin sukellushyppyihin  veneestä ja sen ali. Vieläkin tunnistan sen veden maun, kun käyn siellä uimassa. Asuin myös yhden kesän vanhassa huvilassa Katuman rannalla jonkinlaisessa kommuunissa, mikä oli ikimuistoista ja kummittelee mielessäni romaanin pohjana.

En tiedä, haittaako lukijaa, jos hän ei tunnista paikkoja, joista kirja kertoo. Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa liikutaan oikeilla nimetyillä kaduilla ja pihoilla ja minusta tuntuu, kuin kulkisin itsekin siellä, vaikken ole koskaan Kuopiossa käynyt. Toisaalta taas on mukava törmätä jonkun kirjailijan tarinoissa Kuivaan siltaan tai Ruutikellarintiehen, mitkä paikat hämeenlinnalaiset heti tunnistavat - olkoonkin, että Kuivaa siltaa ei enää ole ollut viiteenkymmeneen vuoteen ja siinä on nykyään Goodmanin ostoskeskus ja moottoritie. 

Olen unessa useasti, sinun kaduillas, koulutie... tätä eräs opettajamme tapasi siteerata, kun joku taas kömpi myöhässä ja aamu-unisena luokkaan, erittäin usein minä. Vasta nyt olen tajunnut, mitä V.A.Koskenniemen runo tarkoittaa: lapsuuden ja nuoruuden maisemat kuvittavat uniamme lopun elämää. Ihmiset toiselta puolen maailmaa ja vuosikymmenien päästä esiintyvät unissani täysin luontevasti kotipihallani, 1970-luvun keittiössä ja Katuman rannalla. Kun asuin ulkomailla, enkä päässyt käymään kotimaassani vuosikausiin, tuli joskus ajatus, ettei niitä seutuja ollut olemassakaan kuin omassa päässäni. Siksi aina tuntuu surrealistiselta saada kävellä kotikaduilla. Minulle Hämeenlinna tuo vain hyviä muistoja, tänne on ollut hyvä palata! 

Hämeenlinnan kirjallisen kartan voi löytää tästä osoitteesta.

Katumajärvi ja sen Luoto, taustalla Kantinkallio.

v. 1975

 Sattuneesta syystä tulin miettineeksi nuoruuden vuotta 1975. Siitä on nyt 50 vuotta, kun sukuun syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, joka siis vietti puolivuosisatasta eilen. Pöyristyttävää, tätä rataa he saavat meidät kohta kiinni!

Mietin, mitä tapahtui sinä vuonna. Kuulemma ETYK-kokous Helsingissä, Anne Pohtamo valittiin Miss Universumiksi, ykkösenä soi Vicky Rostin Kun Chicago kuoli, Uuno D.G. Turhapuro oli suosituin elokuva. Vietnamin sota loppui, Thatcher nousi valtaan, Watergate-skandaali tapahtui, amerikkalaiset ja venäläiset tekivät yhteistyötä avaruuden valloittamisessa.

Mikään näistä ei juuri hetkauttanut minua, vaikka näemmä kävin Turhapuron katsomassa ja varmaankin laitoin baarissa lantin jukeboksiin kuullakseni Vickyn uusimman. Minulla on nimittäin primäärisiä dokumentteja vuodelta, kuten jokaiselta teinivuodeltani. Useimmilla teinitytöillä tuohon aikaan oli Teinikalenteri, pienenpieni muistio johon saattoi hyvällä tussilla kirjoittaa kolme riviä jokaisesta päivästä. Salaisuuksien pito vaati erinäisten koodien ja salanimien käyttämistä, ja nyt lukiessa monikin muistiinpano jää hämäräksi. 

Mitään onnen aikaa ei tuokaan murrosikä ollut, vaan sisälsi paljon ahdistusta ja itkua. Olen unohtanut, miten paljon siinä iässä itketti. Eikä vain ohimenevää kyynelehtimistä vaan monen tunnin kohtauksia, usein alkomahoolin laukaisemana. Riita rakastetun kanssa tai saarna kotiväeltä laukaisi illan mittaisen hysterian. Toisaalta silloin ei voinut paeta someen, vaan ahdistukset purettiin ystävän kanssa tai päiväkirjaan. Päiväkirjojakin on tusinakaupalla. Puhumattakaan kirjeistä! Niitä saatiin ja lähetettiin useita joka viikko. 

Vuonna 1975 olin lukiossa kielilinjalla ja koulupaine alkoi jo nousta. Olin toivoton matikassa, mutta muut aineet menivät hyvin. Todistuksen numerot, joille oli oma sarakkeensa teinarissa, olin kirjannut tunnollisesti ylös. Kiitettäviä tippui ainekirjoituksesta, kuvaamataidosta ja englannista. Muuten koulun kokeet esiintyivät huutomerkein varustettuina marginaalissa, millä sijalla ne muutenkin elämässäni silloin olivat. Ylioppilaskokeet siintivät silloin vielä kaukana tulevaisuudessa, aikaa oli. 

Kirjoitin ylös huvittavimpia merkintöjä:

2.1. Kouluun - yök... Mä en ole koulumyönteinen oppilas! Mua etoo tää kaikki heti alkuun.

4.4. Mamin syntkät 50v. HUH. Eteisen naulakko romahti, muuten.

10.1. Hlinna by night = 0.

9.2. Himassa vasta 03.30.

9.3. Tiputettiin ponua ja käytiin katsomassa James Bond = 0.

17.3. Vienon kanssa riehuttiin rokattiin riemuttiin räimittiin.

3.4. Konekirjoituskoulussa.

10.5. Leffa: Solaris. Saanko kesäduunia?

12.5. Jäätiin kii lintsauksesta. 4000 lyöntiä kokeissa.

28.5. Äänitin A:lla musaa 5 tuntia. PUUH.

31.5. Kevätjuhla - hyvä totari.

8.6. Elämäni painajainen töissä, mä olen niin väsy että tekis mieli itkeä. Töissä 9.30 - 20.30.

21.6. Juhannuspv. Voi vittu! Poltin reiteni töissä. Tästäpä tuli mukava juhannus. 10pv sairaslomaa.

17.7. A lähtee huomenna Interrailille. No comments.

3.9. Oltiin Hesassa torilla UKK - 75v. Karmeeta!

8.11. Konsertissa: Procol Harum.

Ja seuraavan vuoden seesteisempi miete: 

7.1. 1976. Kirjoittelin ja lueskelin. Hyvin käytetty ilta. Oisko kirjallisuus mun leipätyö?

Jatkoa:

8.1. Lueskelin Marxin oppeja, josta P. hieman hätääntyi. Se ei luota mun kritiikkiin oikein. Sovittiin silti...

Tästä on tietty sensuroitu kaikkein intiimein materiaali, se mikä silloin oli kaikkein tärkeintä. Tuo palovamma, jonka sain juhannuksena, tuli kylläkin töissä kahvilassa, jossa täysi kahvinkeitin kaatui päälleni ja sain pahan vamman jalkaani. Onneksi nuoruuden voimalla se parani täysin jättämättä jälkeäkään. Työturvallisuus ei ollut näköjään kummoinen kesätyöläisillä! 

UKK oli tietysti kansan rakastama Urkki eli Kekkonen, joka tuli tervehtimään kansalaisia presidentinlinnan parvekkeelle, UKK -huutojen saattelemana. Eipä voisi kuvitellakaan, että yhtäkään poliitikkoa, edes presidenttiä juhlittaisiin nykyään  syntymäpäivänään noin, tori oli täpösen täynnä. Minua tilaisuudessa karmi sivusta seuraamani sotaveteraani, joka sai jonkinlaisen sydänkohtauksen metelissä, ilotulitusten äänien saatellessa häntä ambulanssiin. Kirjoitin siitä novellinkin.

Ylipäätään teinaria lukiessa hämmästyttää se ihmisten määrä, joka sivuilla mainitaan. Olin ryöpsähtänyt esiteini-iän yksinäisyydestä ja ujoudesta ja päässyt porukoihin. Kaupungilla saattoi törmätä lukuisiin kavereihin ja toisten kodeissa oli luonnollista viettää aikaa. Myös hämmästyttää kirjamäärät, joita luin, elokuvat vähintään kerran viikossa, konsertit ja taidenäyttelyt. Olin varsinainen kulttuurikorppikotka jo silloin. Kaverit, joilla oli auto, laajensivat matkustamisen määrää. Jos ei muuten päässyt matkaan, liftattiin. 

Kaikki tärkeät liput ja kuitit teipattiin teinariin.

Koti oli lähinnä paikka, jossa kävi syömässä, suihkussa, luki läksyjä ja istui kuuntelemassa saarnoja. Elämä tässä iässä vie niin voimallisesti jo muualle, että vanhemmat ovat vain pieni piste horisontissa. En edes muista mitään äitini viisikymppisistä, muuta kuin että naulakko romahti vieraiden päällystakkien painosta!

Elämä on merkillinen asia ja iän myötä käy yhä merkillisemmäksi. Alkaa yhdistellä asioita ja tapahtumia ja nähdä kaaria ja risteyksiä. Viisikymppiset näyttävät puoliväliltä, vaikken satavuotiaaksi janoakaan elää. Kaikki menneisyyden valokuvat näyttävät vireämmän, rypyttömämmän, solakamman itsen, joka ei palaa. Juuri sen, jota aikoinaan tuskitteli. Mitä turhuutta!

Ensi viikolla tulee taas yksi vuosi lisää, mutta tässä vaiheessa ikä on tosiaan vain numero. 

P. S. 1970-luvun lempeisiin fiiliksiin voi vaipua vaikkapa kuuntelemalla näitä raitoja:

* Pink Flyd: Wish you were here

*Procol Harum: A Whiter Shade of Pale

*Pekka Streng: Sisältäni portin löysin

 *LaBelle: Lady Marmalade

*Nono Freeman: Ajetaan tandemilla

Luovaa työtä

 Lähiomainen ei usein kisko minua ruutunsa ääreen youtubettajaa katsomaan, mutta tämän hän halusi minun katsovan. Kuulemma veisi vain 15 minuuttia elämästäni. Vähän nuristen istuin ja klikkasin Amie McNeen The case for making art when the world is on fire (TEDx Manchester, maaliskuu 2025, väliin tulee valitettavasti lyhyitä mainospätkiä jotka voi kyllä ohittaa).  

Eli miksi tehdä taidetta kun maailma palaa. Aihe on ollut usein mielessäni, kun katson yhä kammottavampia uutisia maailmalta, toivottomana ja turhautuneena kun ei voi milleen mitään. Eikä kukaan tunnu pystyvän lopettamaan kansanmurhaa, nälänhätiä, siviilien pommittamisia ja mitä kaikkea emme edes tiedä. Päinvastoin, uusia erimielisyyksiä ratkotaan ampumalla, pommittamalla ja kiduttamalla. 

Miksi siis tehdä taidetta? Ketä se hyödyttää? Ensimmäiseksi Amie korostaa, että kyseessä ei ole vain ammattitaide, vaan jokaisen ihmisen oma luovuus. Hän väittää, että myös puutarhanhoito, laulaminen, nikkarointi ja kokkaaminen on luovaa - itse asiassa kaikki, mitä ihminen tekee itse. Sen sijaan, että ottaa vastaan valmista ruudulta. Siihenhän olemme päätyneet vuosi vuodelta yhä enenevässä määrin - lapset ovat tähän jo nuutuneet. Ruudulta voi katsoa huikeita keramiikkatöitä, upeaa ja nopeaa maalaamista, ohikulkevan mestarin pianonsoittoa ostoskeskuksessa, taiturimaista tanssia kadulla. Kaikki on jo tehty ja niin monta kertaa paremmin kuin mihin ikinä itse pystyisi. Tekoälynkin väitetään päihittävän ihmisten tekemän taiteen.

Amie kertoi, että jos keskiverto ihminen kuluttaa kolme tuntia puhelimellaan (tai millä tahansa ruudulla) 15-79 ikävuoden välillä, tulee hän kuluttaneeksi elämästään kymmenen vuotta pelkästään ahmien ruutua. Jättämättä mitään muuta jälkeä elämästään! Meitä painostetaan kuluttamaan luomisen sijaan. Juuri siksi luovuus on niin vallankumouksellista, kun ihminen ottaa itse langat käsiinsä, ottaa takaisin  kalleimman ominaisuutensa eli keskittymisen johonkin aivan omaansa. Luovuus ei ole ajanhukkaa, itsekästä, tarpeetonta, pikkusievää. Se on aktivismia ja sillä on myös annettavaa muille ihmisille. 

Meillä oli paljon kävijöitä heinäkuun näyttelyssämme galleriassa ja usein päädyin innostamaan haparoivia ihmisiä taiteentekoon. Monille syttyi pilke ja he mumisivat, että kyllä minä koulussa tykkäsin kuvaamataidosta, mutta mutta. Ei mitään muttia, kannattaa aloittaa vaikka kansalaisopiston kursseilta, jos ei saa itse aikaiseksi aloittaa. Kaikki luovat projektit lisäävät onnellisuutta, kun vain antaa omaa aikaansa niille.

Kun vapaa-aikaa taas tuli näyttelyn jälkeen, innostuin tekemään mosaiikkitöitä ja tuntui kuin luovuus olisi purskahtanut kaikkialta. Muistin, että ei ihminen rahaa tarvitse elämäänsä vaan aikaa. Miten ajanpuutteesta on tullutkin niin yleinen valituksen aihe, myös meille eläkeläisille. Sitähän on aina ne samat 24 tuntia vuorokaudessa! Kun ei anna periksi turhuudelle.

En ole googlannut Amie McNeetä sen kummemmin, mutta hän näkyy kirjoittaneen myös kirjan samasta aiheesta ja työskentelee jonkinlaisena konsulttina luoville ihmisille. Oli virkistävää kuulla nuoren ihmisen ajatuksia, jotka niin osuivat omiin päätelmiimme, hän vain puki ne sanoiksi ja vielä esiintyi hyvin. Amie myös toi esiin nuorison yleistyvät depressiot, kun tulevaisuutta ei näy kuin dystopiana, millään ei ole mitään väliä, tarkoituksettomuus jyllää ja nuoret vaipuvat erilaisiin ruutuaddiktioihin, lateral experience. Kuten tavallista, innostuimme väittelemään lähiomaisen kanssa aiheesta. 

Kyynisenä vanhana naisena esitin vastalauseita, kuten aina kun joku innostuu idealistisesti jostain. Entä poliittinen aktivismi, vastuullinen elämäntapa, onko taide lopuksi ongelmajätettä? Totta kuitenkin on, että ei se ruutuun tuijottaminenkaan mitään eikä ketään auta, emme ole enää itsenäisiä ajattelijoita vaan virran vietävänä. 

Luen parhaillaan 70-luvun päiväkirjojani, joissa pohdin sivukaupalla elämää ja ihmisiä. Olen niin tykästynyt senikäiseen itseeni, joka tavoitteli rehellisyyttä ja aitoutta kaikessa ja laahasi syvällä. Kulutin aikaani lukemalla ja kirjoittamalla, ja yhden päiväkirjan kannessa on sitaatti joka sopii tähän loppuun kuin maalisuti silmään. Se on Ursula le Guinnin kirjasta Maameren velho:

Jollei halua olla virran pyörteissä hukkuva korsi, on oltava virta itse, päästä päähän, alkulähteiltä mereen.

 

Hyvää loppukesää kaikille lukijoilleni!

Näkymättömän tarina

ART&CAFE Kesänäyttelyn avajaiset ohi, kiitollinen ja juhlava mieli. En elämässäni ole pitänyt kuin yhdet sukujuhlat, lähiomaisen ja minun häät, joten kaikkinainen huomion keskipisteenä oleminen ja kukkien saanti on elämys sinänsä. Tällä kertaa halusin pitää oikean puheen, esiintymisjännityksestä huolimatta, koska halusin kertoa muotoilukurssilla aikaansaamastani työstä: Näkymätön ovi. 

Onnistuin kertomaan niin vanhan ovenkahvan löytymisestä, oven valmistumisprosessista kuin siitä, mitä teos sitten symbolisoi minulle. Työn loppuvaiheessa minulle nimittäin kehkeytyi ajatus, että sana kielimuuri ei kuvaakaan kovin hyvin ulkopuolelle joutumista ummikkona. Sillä ummikkona kyllä kuulee ja näkee kaiken, ihmiset puhua pälpättävät, nauravat ja väittelevät, mutta olet kuin näkymättömän oven takana, etkä pääse mukaan. Vain se, että opit paikallisen kielen tai löydät jonkun kanssa yhteisen kielen, avaa sen oven ja päästää kommunikoimaan.

Toki se ovi voi merkitä katsojalle monta muutakin asiaa, taideteoshan syntyy aina uudestaan kun uusi katsoja miettii sitä. Erästä kävijää se muistutti Tove Janssonin sadusta Näkymätön lapsi. Tytöstä näkyi vain hiuspanta ja mekko, ennen kuin hän kävi lävitse tietyn tärkeän prosessin. Joskus tuntuu, että minä olin juuri tuollainen näkymätön lapsi, minusta ei ole edes tarinoita perheen parissa. Tuntuu, että vasta nyt, kohta 70-vuotiaana, minusta on tullut se mikä pitikin! Minulla on ääni ja tarina.

Puheen pitäminen on ollut yksi suurimpia pelkojani, mutta nyt onnistuin loistavasti, kunnes tulin siihen  kohtaan, että halusin kiittää lähiomaista, miten hän on auttanut minua taiteen teon parissa, niin henkisesti antamalla kritiikkiä kuin käytännössä raahaamalla materiaaleja ja valmiita teoksia, saattamalla töitä kehyksiin ja seinille. Yhtäkkiä tunsin kauhukseni, että ääneni alkoi sortua ja silmät uhkaavasti kostua! Jotenkin pääsin puheeni loppuun ja sain antaa puheenvuoron lähiomaiselle itselleen. Ehkä pitäisi kiittää häntä vähän useammin julkisesti!

Nyt olemme sitoutuneet päivystämään galleriassa joka päivä pari viikkoa. On ollut mielenkiintoista tavata taiteesta kiinnostuneita ihmisiä ja tietysti ihanaa tavata sukulaisia ja kavereita. 

Jos kuljette taidenäyttelyissä tänä kesänä, jutelkaa galleristien ja paikalla olevien taiteilijoiden kanssa, kyselkää, kritisoikaa ja kiittäkää, jos on aihetta. Teoksista saa aina enemmän, kun voi vaihtaa muutaman sanan. Vieraskirjaan voi jättää kommentteja jos ei muuta. 

Kesäkuu hujahti tässä, nyt toivottavasti lämpöä ja aurinkoa kohti vihdoin!

Ohessa lähiomaisen valokuvataidetta ja muutamia omia töitäni.

Näyttely on auki 13.7. asti joka päivä klo 12-17, paitsi maanantaisin.

Osoite on Hollaajantie 3, 14500 Iittala. Vastapäätä Naivistit-galleriaa Lasimäellä, jossa on paljon muutakin nähtävää. 

Vieressä avautui heinäkuuksi myös Kesäkahvila Tyyne kotileipomuksineen. Tervetuloa!

P.S. Seuraava näyttely ART&CAFEssa aukeaa 15.7. 2025, paikallisia taiteilijoita myös: Raxu Helminen ja Anne-Mari Kämäri.  He pitävät lisäksi demoja 10.7. Kuvataiteen päivänä kahvilan puolella, Raxu gellipainantaa ja Anne-Mari mehiläisvahaliitupiirroksia. 

Lisätietoja mm. Iittalan Kylätalo Facebookissa:

https://www.facebook.com/groups/1344568359532174 

Kesäkahvila Tyyne

Näkymä kahvilasta.

Kotileipomuksia!