Vaikeita aikoja ja ihmisäly

Tällaisina aikoina on vaikea kirjoittaa blogia. Maailmassa tapahtuu nyt liian paljon, liian pahaa, liian odottamatonta, että voisi edes viisaasti reagoida mihikään. Yrittää seuloa uutisvirrasta jotain totuutta, jotain tulkintaa, jotain kuviota. He, jotka ennen olivat suht luotettavia liittolaisia, näyttäytyvät nyt uhkina ja pelottavina vallankäyttäjinä. Kaikki entinen tuntuu murenevan, eikä millekään tunnu voivan mitään.

En varmaan ole ainoa, jolta on mennyt useammat yöunet pähkäillessä, mitä maailmassa oikein on meneillään. Ne uhat ja kriisit, jotka tapahtuvat kaukana, tuntuvat nyt olevan uhkaavan lähellä, kaikki vaikuttaa kaikkeen ja olemme kiikissä kuin kärpänen hämähäkinverkossa. Puhumattakaan edes mistään pitkän linjan tulevaisuudesta.

Silloin ei auta muu kuin nousta yöllä ylös, keittää kuumaa kaakaota ja katsella hämärässä lumista pihaa, jossa hyvällä onnella näkee ketun hiihtävän määrätietoisesti kävelytietä pitkin tai jäniksen loikkivan sinne tänne hangessa. Se meillä - ainakin Suomessa, ainakin maalla - vielä on: luonto. Voin vakuuttaa, että se auttaa ahdistukseen. 

Jotta jaksamme pysyä virkeinä, missä mennään ja mitä tapahtuu, on osattava irrottaa ahdistuksesta aina välillä ja nollattava aivot. On pystyttävä nauttimaan siitä, mitä meillä vielä on: tehtävä hyvää ruokaa, kerrottava vitsejä, naurettava, luettava runoja, maalattava tauluja, tavattava ystäviä. Ei anneta periksi pahalle.

Tekee myös hyvää nähdä kun suuri määrä ihmisiä päättää, että liika on liikaa ja nousee vastarintaan. Kaikki ei vielä ole mennyttä. Ihmisissä on vielä joukkovoimaa ja halua hyvään ja oikeudenmukaiseen. Ehkä pahalle on aina vastavoima kuin heilurikellossa.

Unettomuuteni vie joskus tunteja yöllä, jolloin yritän rauhoittaa ainojani lukemalla jotain tarpeeksi tylsää, jotta taas nukahdan. Joskus tuntuu kuin aivoni heräisivät kuin napin painalluksesta ja joku käynnistää videot, joihin ei ole loppua. Kelaan ihmisten tapaamisia ja keskusteluja. Mitä olisi pitänyt sanoa, mitä pitää muistaa, mikä joskus kauan sitten satutti niin, että vieläkin tulee kyyneleet silmiin. Yön pimeimpinä tunteina ei muistella onnellisia aikoja ja rakkauksia, vaan pettymyksiä ja nöyryytyksiä, häpeää ja tuskaa. Muutenhan sitä mieluusti makaisi ja valvoisi yö yön perään. 

Eräs asia, mikä ei koskaan rauhoita mieltä on puhelimen esiinotto yöllä. Silloin voi jo myöntää, että tässä ei ainakaan vähään aikaan enää nukuta. Voi ihan rauhassa googlata jonkun ongelman, tarkistaa, missä joku katu oikein on, tuliko se lasku maksetuksi vai ei, mitä siinä whatsapp-ketjussa lopulta sanottiinkaan. Niin ja oliko taas uusia kissavideoita jotka eivät ole tekoälyn, tuon paholaisen keksintöä.

Joku tietäväinen ehdotti lentohäpeän lisäksi tekoälyhäpeää. Joka kerran kun käytät tekoälyä, se vie sähköä ja kapasiteettia ja vaatii lisää datakeskuksia ja luonnonvaroja. Olemme tämän ymmärtämisessä vasta lapsenkengissä. 

Itse yritän välttää tekoälyn käyttöä viimeiseen asti. Wikipediakin on vielä vapaaehtoisten ihmisten tekemä tietopankki, johon voi kirjoittaa kuka vain ja muutokset voi jäljittää. Tekoäly taas varastaa kaiken, mitä käsiinsä saa, eikä sen alkuperää tiedä kukaan. Tämänkin blogin ja sen suunnattomat viisaudet. Myös kohta lataamani kuvat, jotka päätyvät sillisalaattina johonkin jossain.

Ihmettelin eräässä minusta otetussa valokuvassa yllättävän nuorekasta naamaani - kas, tekoäly oli ottanut osan leukaani pois, jotta sai häivytettyä kilpikonnakaulani juonteet. Näytin noin parikymppiseltä, paitsi etten koskaan näyttänyt sellaiselta  parikymppisenä. Olin parannettu painos itsestäni.

Pahinta ei ole se, että ihmiset uskovat valheisiin, vaan se, etteivät he usko enää mitään, sanoi Hanna Arendt (hänestä on hyvä dokkari Areenassa). Moneen somen  uutisvideoon ja valokuvaan tulee jo nyt kommentteja: tekoälyn tekemä!

En tiedä, mitä tästä kaikesta ajatella. Johanna Sinisalo siteerasi YLEn Kulttuuricoktailissa jotain hahmoa muumeissa: minusta epävarma on suunnattoman jännittävää! Taisi olla pikku Myy. Muumikirjoja luetaan tänä viikonloppuna ääneen Ylen radiossa ja Areenassa, se ainakin on oikeaa ja aitoa.

Olen siirtynyt maalaamaan kuivapastelleilla ja myös hiilellä, se on meditatiivista ja sosiaalista meidän pastelliryhmässä Hämeen Taidearttelissa. Kässärini edistyy pikku hiljaa, vaikka nuoruuteen palaaminen on tuskallista.

Valo lisääntyy, kohta on helmikuu ja kevät alkaa!

Tässä viimeisimpiä töitäni. 

Lähestyvä raekuuro, kuivapastelli

Syksyä Suomenlinnassa, kuivapastelli.

Syksyinen sumu, hiili ja säämiskä.

Yöllinen Suomenlinna, kuivapastelli mustalle paperille.

Aulangon ruskaa, kuivapastelli.