Pages

tiistai 31. lokakuuta 2023

Onnellinen ei-halloween

 Uskolliset lukijani taitavat tietää, että en erityisemmin pidä irlantilaisten kansallispyhistä, varsinkaan Halloweenista. Liikaa made in china krääsää, kalliita naamiaispukuja, ikäviä verisiä ja sadistisia feikkiasuja lasten yllä, aseita ja pelottelua kuin sitä ei maailmassa juuri nyt olisi enemmän kuin tarpeeksi. Oikeastaan ainoa mainio asia Halloweenissa on barm brack, makeahko setsuurin (kuka vielä muistaa setsuurin?) tyyppinen pyöreä leipä, jossa on makeita rusinoita sekä piilotettuna paperiin kääritty sormus. Siveltynä keltaisella, maukkaalla irlantilaisella voilla tämä on unohtumaton elämys! Resepti tästä.



Nykyään olen vain iloinen, ettei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, ettei osaa nauttia Halloweenista. Tiedän, että monille lapsiperheille Irlannissa Halloween on odotettu juhla pimeyden keskellä eikä siinä mitään.

Suomessa vastaava juhla on tänä lauantaina 4.11. eli Pyhäinmiesten päivä, jota juhlitaan aivan päinvastaisin menoin: viemme esi-isien haudoille kynttilöitä ja lyhtyjä. Ei sen kummempaa, mutta hetki hiljentymistä satojen kynttilöiden loisteessa kolantaa sysimustaan suomalaissieluuni paremmin kuin muovikurpitsat ja noidanhatut. 

Sitäpaitsi siitähän koko All Hallows Eve eli kelttilaisten Samhain alunperin Irlannissa lähtikin: kunnioitettiin vainajien muistoa ja kaiverrettiin nauriista ja lantuista esi-isiä muistuttavia päitä. Lokakuun viimeisen päivän yönä esi-isien henget saattoivat leijailla vaarallisesti elävien keskuudessa, joten oli syytäkin olla varuillaan. Kurpitsoja ei Irlannissa silloin edes kasvatettu, ne tulivat myöhemmin Amerikasta. 

Pyhistä miehistä ja esi-isistä puheenollen: onnellinen lukija tapasi tänään erään lempikirjailijansa, joka esitelmöi Rottien pyhimys -kirjan pyhäinkuvista, joita näkee Hattulan kirkossa. Siellä varmaan minunkin esi-isäni ja -äitini ovat niitä ihmetelleet, sukuni tulee nimittäin Sääksmäeltä ja Pälkäneeltä. Oli hienoa nähdä pyhimysmaalaukset kunnolla kuvaruudulla, sillä niitä on vaikea hahmottaa niska kenossa paikan päällä kirkon holveissa. Anneli Kanto tiesi paljon mielenkiintoisia tarinoita maalausten yksityiskohdista. Osittain maalaukset ovat liikuttavia, kuten Jeesuksen ylösnousemus, jossa hänestä näkyy enää varpaat, kun hän katoaa kirkon kupoliin. Tai 'leijona' eli jalopeura, jollaista keskiaikaiset maalarit eivät tietenkään olleet koskaan nähneet eli se piti kuvitella. 

Sanasta kuvitella lähtee monia assosiaatioita: näinhän me olemme ammoisista ajoista kuvittaneet ajatuksiamme, muistojamme ja uskomuksiamme. Mielikuvituksen voimin. Mahtoi se olla tajuntaa räjäyttävä kokemus, kun rahvas ensi kerran pääsi astumaan kirkkoon ja näkemään näitä kuvituksia kristinuskon kertomuksista. Silloin ei ollut tätä kuvien tulvaa, joka pyyhkii aivojamme lähes koko ajan, avaamme minkä tahansa median. Hämäläisiä ei yhtään ihmetyttänyt, että Aatami ja Eeva paratiisista karkotettuina, syntiinlangenneina peittivät alastomuutensa saunavihdoilla. Kukaan ei viikunanlehtiä ollut nähnytkään, vihdan ymmärsivät kaikki. Nykyään sitä sanottaisiin lokalisaatioksi.

Jos joku sattumoisin ei vielä ole Rottien pyhimykseen (2021) tutustunut, se kannattaa lukea. Mainoita keskiaikaisia hahmoja ja juoni, joka pitää hyppysissään. Kuvataiteen harrastajana pidin myös tarkasta kuvauksesta maalareiden työnteosta ja seinämaalausten eri vaiheista. Kuten Anneli Kanto sanoi, nämä olivat ensimmäisiä maalauksia Suomessa sitten kalliomaalausten!

Anneli Kannon laajasta tuotannosta mainitsen vielä muut historialliset romaanit: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä (2007), Pyöveli (2015), Lahtarit (2017), Veriruusut (2018) sekä uusin Punaorvot (2023). Tätä viimeisintä säilytän aikaa varten, jolloin voin uppoutua siihen rauhassa. Ankea aihe mutta tärkeä. 

Kummallinen paradoksi tämä, että en kestä katsoa tai lukea  väkivaltaviihdettä missään muodossa, mutta tosielämään perustuvia fiktiivisiä historiateoksia kyllä. Anneli Kanto on osannut kirjoittaa vaikeistakin aiheista inhimillisesti ja lämmöllä, tehden hahmoista uskottavia kaikessa säröisyydessään. Hänen murrekielensä dialogeissa on sykähdyttävän aitoa - kuulen hämäläiset sukulaiseni, vaikka päähenkilöt Veriruusuissa ovat Tampereelta.

Eräs tuttavani totesi, että hän koki samanlaisen kauhistuttavan valaistumisen lukiessaan Veriruusuja kuin aikoinaan löytäessään Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teoksen kuvauksen sisällissodasta. Ei yhtään liian kaukaa haettu vertaus. Kanto kirjoittaa Suomen historian tabuja julki ja antaa vaiennetuille äänen. Se ei ole pieni uroteko kirjallisuuden kentällä.

Kulttuurikorppikotka on onnellinen saadessaan kokea jotain todellistä, tärkeää ja  omaa identiteettiä valaisevaa. Hyvää Halloweenia!




P.S. Seuraan lempikirjailijaani Facebookissa, mutta hänellä on myös blogi.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti