Vuoden paras näyttely Dublinissa

Niamh Jackman - näinkin yksinkertainen voi ripustus olla. Onnistuimme ostamaan kerran yhden hänen työnsä.

RHA 187th Annual Exhibition, Dublin 2017

Yritämme lähiomaisen kanssa nähdä niin monta taidenäyttelyä kuin jaksamme ja ehdimme vuoden aikana. Talvella se on mainiota ajankulua harmaalla sadesäällä, ja vie meidät pois arjesta. Irlannissa useimmat taidenäyttelyt ja museot ovat muuten täysin ilmaisia, joten ainoaksi menoeräksi jää kahvittelu ja matkakulut! En usko, että monikaan irlantilainen suostuisi maksamaan taidenäyttelyyn pääsymaksua, mikä Suomessa näyttää olevan yleinen käytäntö isoimpien gallerioiden kohdalla. Saati, että täällä jonotettaisiin johonkin näyttelyyn!

RHA eli Royal Hibernian Academy Dublinin keskustassa jää useimmilta turisteilta näkemättä, koska se on jotenkin sivussa ja päättyvällä kadulla. Jos käy katsomassa Merrion Squarella Oscar Wilde-patsasta, kannattaa ehdottomasti suunnata Merrion Streetiä eteenpäin Ely Placelle, jossa keskellä yrjönaikaisia tiilitaloja kohoaa täysin moderni rakennus. Taidehalli on suurimpia joita olen missään nähnyt, ja meillä menee ainakin kaksi tuntia kun katsomme kaikki salit läpi. 

RHA:n vuosinäyttelyyn on avoin haku, ja tänä vuonna jännitimme lähiomaisen valokuvien kanssa. Tylysti ne eivät päässeet jurystä läpi, mutta töillä on kuulemma vain 1:10 mahdollisuus pärjätä. Töitä tuli tänä vuonna peräti 2400 kappaletta, ja Akatemian juryltä vei viisi päivää tehdä valintansa. Hauskinta onkin katsoa, ketkä näyttelyyn sitten pääsivät, ja miksi TUO kun ei kerran TÄMÄ. 

Olin mukana hakemassa pois 'hylättyjä' töitä, ja olisin istunut siellä pitempäänkin katsomassa, miten muut, niin nuoret opiskelijat, amatöörit kuin vanhemmat ammattitaiteilijatkin kantoivat pettymyksensä. Myötätunnon ja tirkistelyn mutaatioterapiaa!

Anthony Scott: Cian (wild hog) Winner of The Morgan O'Driscoll Sculpture Award

Irlannissa ei ole suomalaista apuraha- ja palkintokulttuuria, jolla taiteilijat voivat elää, joten RHA:n kilpailujen rahapalkinnot ovat merkittäviä tapahtumia. Kahdeksan taitelijaa jakoi 60 000 euron potin, suurimmat summat olivat 10 000 ja 15 000 euron luokkaa. Palkintoraadin valinnat kyllä ihmetyttivät joskus!

Gavan McCullough: Rashid

Tänä vuonna ensimmäisessä salissa oli muotokuvia.

Molly Judd: Searching for an Honest Man

Molly Judd: Lunasa

David Quinn: Phonio, pienillä kaiverretuilla pisteillä mustaan pohjaan tehty pointillistinen muotokuva, vaikea valokuvattava.

Aiemmin tässä tilassa on ollut valokuvataidetta, ja muutaman muotokuvan kohdalla otin lasit pois ja tirkistelin millin päästä, oliko kankaalla oikeasti maalia vai ei, niin fotorealistisia hahmot olivat. Pohdiskelimme, mitä järkeä oli maalata valokuva sellaisenaan, eikö tekotavan pitäisi tuoda jotain lisää kuvaan. Yhdessä muotokuvassa laajakulmalinssi oli ilmeisesti vääristänyt pään ja hartioiden suhteen, ja maalari oli toistanut virheen. Eräs rouva teki kovaan ääneen ihan saman huomion, ja puhelias lähiomaiseni kiirehti jututtamaan häntä ja kertomaan, että ihan samaa sanoimme mekin. Arvostelimme ja vertailimme muutamia tauluja, ja rouvan hiljaisempi, vatsakas aviosiippa myhäili vieressä. Tiemme erkanivat sitten, ja minua nauratti: olimme juuri jutelleet Irlannin ex-opetusministerin ja työväenpuolueen ex-johtajan Ruairi Quinn'in kanssa! Siis se myhäilijä. Olisimme tietysti voineet kätelläkin, mutta oli mukavaa kohdella häntä kuin ketä tahansa näyttelykävijää. Irlannissa ei totisesti usein törmää poliitikkoihin taidemaailmassa, ellei paikalla ole pressivalokuvaajia! Työväenpuolueesta olisi paljonkin sanottavaa, mutta jätetään - taide elää vaikka puolueet nahistuvat.

Michael Wann: Void Pastoral Series, Brooks, Wetlands

Piirrustussali on toinen lempikohteeni, emmekä pettyneet tälläkään kerralla. Käsittämättömän taidokkaita piirrustustöitä! 

Japanilaisen naistaiteilijan Sahokon valtava elävien mallien kooste. Monenlaisia assosiaatioita Holokaustista renesanssiin.

Jason Ellis: Macrocephalus 1

Porraskäytävän aulassa on yleensä weirdo-töitä, kummajaisia jotka eivät sovi mihinkään muualle. Tai mistä minä tiedän kuraattorien valinnoista?

Conor Walton: An Ape's limbs compared to Man's  - jos joku osaa selittää, mitä tässä tapahtuu, haluaisin tietää!

Veistossalissa on yleensä ollut mielenkiintoisimpia töitä, tällä kertaa John Behanin pronssisia nälkävuosien emigranttilaivoja oli liiankin kanssa, jo kuinka monetta vuotta. Tänä vuonna huomasin yllätyksen: Behan oli tehnyt nykypäivän venepakolaisista oman työnsä. Se pysähdytti.

John Behan RHA: Immigrant Rib Boat

Yläkerrassa odotti vielä kolme salillista taidetta: valokuvia, veistoksia ja maalauksia. Teskey, jonka taidenäyttelyllä aloitin bloggaamiseni, maalaa edelleen samoja uhkeita merimaisemia. Miksi ne eivät enää sykähdytä niin? Miksi taitelijat aina jäävät toistamaan itseään, vai pitääkö joku aihe tai tyyli vain kaluta loppuun, ennen kuin voi päästä eteenpäin? Kyynisemmin: kun tämä kerran myy, niin...!

Tässä vaiheessa näyttelyä fyysinen uupumus ja suoranainen tuska jaloissa vaatii sen, ettei enää anna sekunninkaan armoa töille, jotka eivät kiinnosta, vaan vain harppoo maistelemaan viimeisillä voimillaan loppuja.

David O'Kane: The Dreary Stairwell

Brian Palm: Promise of Spring

Maeve McCarthy RHA: In the Garden
Winner of The ESB Keating Award and Silver Medal for an outstanding art work

Valokuvasali oli sittenkin hieno, vaikka lähiomainen nurisikin kuuluvasti koko ajan: miten TUO voitti pääpalkinnon, pelkkiä ruokailuvälineitä, ja tuo, ihan epätarkka snap. 

Valokuvataide on vielä subjektiivisempaa kuin maalaukset - aiheella on väliä. Joskus tuntuu, että aihe eli teema on tärkeämpi kuin tekniikka. Onneksi ei tarvinnut katsella liian montaa roskiskatosta, betoniseinää ja moottoritieliittymää tällä kerralla. 

Kahden tunnin keskittymisen jälkeen on pakko laskeutua maan pinnalle monessakin mielessä, ja siihen saumaan on hyvä istuutua Coppa-kahvilaan. Ulkona riehui irlantilaiseen tapaan vuorotellen kaatosade ja tuulinen aurinko, joten piti odotella muutenkin. 

Miinuksena gallerialle sanoisin sen, että näyttelykatalogi (josta käy selville esim koko, tekotapa ja materiaali) olisi maksanut 20 euroa, eikä muuta esitettä ollut. Myös se, että RHA:n jäsenet pääsevät automaattisesti mukaan useammalla työllä, tuottaa joskus varsin yksitoikkoisia asetelmia ja maisemia. RHA on paljon konservatiivisempi ja vähemmän kokeileva kuin Irish Museum Of Modern Art, josta on pakko tehdä vielä oma postaus. Vrt: Ateneum vastaan Kiasma!

Kaiken kaikkiaan kuitenkin antoisa näyttely. Päädymme aina sekä riitelemään että nyökkäilemään jotain yhteistä ihastusta. Parisuhde hioutuu, kun voi turvallisesti olla aivan eri mieltä ja sitten taas hiljentyä ja sulautua yhteen. Harvasta aiheesta on meille riittänyt keskustelua ensi tapaamisesta lähtien: mikä on taidetta?

Valokuvat tällä kertaa kaikki lähiomaisen työtä, paitsi gallerian julkisivu joka on netistä. Thanks a million!

Linkki RHA gallerian sivuille, josta löytyy kartta ja aukioloajat. Vuosinäyttely on auki koko kesän 12.8.17 asti. 

P.S. Näyttelyn nettietusivulla on nimeämätön taideteos, joka tänään, Lontoon hirvittävän tornipalon jälkeen näyttää uhkaavalta ennustukselta. Katsojan silmä näkee assosiaatioita kaikkialla!