Pages

tiistai 13. joulukuuta 2016

Colm Toibin - suremisen sietämätön keveys

Kiinnostuin Colm Toibinista vähän nololla tavalla. Lähisukulaisella on tapana kuunnella radiota tietokoneella työskennellessään, ja iltaisin minäkin kiinnostuin jatkokuunnelmasta nimeltä Nora Webster. Tarina oli niin koukuttava, että lähisukulainen lainasi sen kirjastosta. Hän harvoin lukee fiktiota, mutta kehui romaania sen verran että minun oli pakko lukea. Emme usein ole voineet jakaa lukukokemuksia, mutta tämä kirja yhdisti. Milloin viimeksi itse olette puolisonne kanssa lukeneet perä perään samaa kirjaa? 

Vaikka teoksessa ei tapahtunut oikeastaan mitään, sitä oli vaikea jättää kesken. Toibin (lausutaan toubiin, iirinkielinen o ja i heittomerkillä) julkaisi Nora Websterin vuonna 2014, ja huomasin, että se on tänä vuonna suomennettukin. Päätin lukea, mitä suomalaiset ajattelivat siitä, ja tulostin kaiken kaikkiaan 22 eri kirjabloggaajan arviota sekä yhden lehtikritiikin (Savon Sanomat). Viimemainittu lyttäsi kirjan täysin 'pitkäveteisenä', pääosa bloggareista taas ylisti kirjaa. Tässä kohdin on mainittava, että kaikki lukemani bloggarit olivat naisia, kriitikko taas miespuolinen. Naiset suitsuttivat eritoten sitä, miten keski-ikäinen mies kykenee niin todentuntuisesti kuvaamaan naisen tunteita. Miten Toibin onnistui vakuuttamaan naislukijat? Entä vakuutuinko itse?

Nora Webster kuvaa nelikymppisen, hiljattain leskeksi jääneen naisen  selviytymistarinan. Puolison odottamaton kuolema jätti Noran halvauksenomaiseen tilaan, jossa hän elää kuin sumussa, yrittäen selviytyä päivästä kerrallaan. 

1950-luvun Enniscorthya.
Ahdistavan pieni Enniscorthyn kaupunkiyhteisö kohtelee leskeä sekä suojelevan osaaottavasti että määräilevästi. Kahta poikaansa Nora yrittää huomioida, mutta suru vie voimat. Jotkut lukijat syyttävät Noraa tunteettomaksi, kun Nora ei vieritä ainuttakaan kyyneltä, ja pitävät tätä itsekkäänä ja epäsympaattisena hahmona. 

(SPOILERIVAROITUS:) Kaikilta lukemiltani arvioijilta jäi mainitsematta, miten Noran mies kuoli. Se tulee ilmi miltei sivuhuomautuksena, hyvän matkaa kirjan alusta. Nora on edelleen shokissa, koska hän oli ollut miehensä vierellä tämän kituessa syöpään pienessä sairaalassa. Toibinin kuvaus miehen viimeisistä viikoista on tuskallista luettavaa. Jos joku kuvittelee, että kohtaus on vain 1960-luvun Irlannista, tervetuloa vaan nykypäivän ylikuormitetuille osastoille ja resurssivajaisiin sairaaloihin, joissa lääkäri on edelleen etäinen yksinvaltias, mitä tulee kivunlievitykseen. Parin vuoden takainen kokemukseni lähiomaisen osastolla on minulla lähtemättömästi muistissa. Ehkä tämän takia ymmärsin Noran mielenliikkeitä; hän oli käynyt läpi täydellisen avuttomuuden rakkaimpansa kärsimysten rinnalla. Se ei ole osa normaalia arkielämää, kuten eivät sotakokemuksetkaan. Nykykielellä sitä voisi kuvata post-traumaattiseksi syndroomaksi. Joskus suru on niin syvää, ettei edes itku tule.

Lukiessani Toibinin haastatteluja, kävi ilmi että Nora Webster on kirjoitettu suoraan Toibinin omasta elämästä. Hän kirjoitti teosta 14 vuotta, luku kerrallaan. Hänen isänsä oli opettaja Enniscorthyssä, äiti jäi leskeksi, perheen vanhin poika (Colm) kärsi änkytyksestä. Kirjoittaminen oli Colmille helpompaa kuin puhuminen. Lapsena hän tarkkaili äitiään koko ajan, kun oma minuus oli hukassa - ja puoliorpojen tapaan varmasti pelkäsi, että äidillekin tapahtuu jotain. Äiti rakensi uudelleen elämäänsä itsenäisyyttä kohti. Toibin kiinnostui ajatuksesta kuvata eräänlaista anti-äitiä, muualla länsimaissa normaalia, työssäkäyvää, itsenäistä ihmistä, joka sen ajan Irlannissa kuitenkin oli perheelleen omistautuvan Mammyn vastakohta. 

On helppo tuomita Toibinin 'kylmä' äiti, joka kuulemma parin drinkin jälkeen saattoi todeta, ettei olisi koskaan pitänyt hankkia lapsia. Se ei ollut vaihtoehto sen ajan aviovaimoille, ei myöskään oma ura, omien lahjojen käyttö, oma elämä. Seksiin liittyi saumattomasti raskauden pelko. Anti-äitejä on minun helppo ymmärtää Irlannissa, niin hirviöiksi kuin heitä maalataankin.

Harvinaista on, että yksikään mies ylipäänsä ymmärtää, miten kuristavaa naisen elämä oli ja on Irlannissa, myös suhteellisen hyvin toimeentulevan, keskiluokkaisen naisen. Ja että tavallisen naisen tarinaa pidetään kertomisen arvoisena. Irish Mammy on klisee, vitsien ja komedioiden aihe ja käsite, jolle sekä nauretaan että kumarretaan - siitä pelosta että Mammy huitaisee tiskirätillä.

Entä vakuuttiko Toibin minut? Mielestäni ainoa, missä Toibin epäonnistui kuvatessaan naisen maailmaa, oli totaalinen seksuaalisuuden puute, edes muistoissa. Homoseksuaalina hänellä ei ehkä ollut omakohtaisia kokemuksia, joihin tukeutua (tosin luettuani Brooklynin muutin tästäkin mieltäni), mutta luulen suuremman syyn kuitenkin olevan sen, ettei irlantilainen kertakaikkiaan voi kuvitella äitinsä seksielämää. Ei, vaikka todisteena olisi viisi lasta, kuten Toibinin äidillä. Neitseellinen hedelmöitys on todennäköisin tapa, jolla Irlannissa lapset tehdään! Naiseus on täällä niin omalaatuinen kokemus että siitä syntyy maailmankirjallisuutta. Äitiyttä Toibin kuvaa uskottavasti päähenkilön mielentilan takia. Toibin on kuitenkin tarpeeksi kokenut kirjailija sukeltaakseen alueelle, jossa hänellä ei ole varmuutta.
St Aidanin katedraali.


Ajankuvauksena Nora Webster on varmasti todenmukainen. Irlantilaiset pikkukaupungit eivät juurikaan ole 60-luvulta muuttuneet. Ehkä messussa käydään vähän vähemmän?
Tämän kirjan luettuani pääsin eroon vastahankaisuudesta, jota olen tuntenut irlantilaista 'vanhaa' kerrontaa kohtaan, jossa kehitellään samaa kliseistä tarinaa yhä uudestaan. On iso, eripurainen perhe, vähän hullu marttyyriäiti, joko juoppo tai kuollut isähahmo, kaapista liukuva homopoika, onnetonta seksiä, ahdasmielinen yhteisö, ryyppäämistä ja laulamista, outo pappi, ankara opettaja, poliittisia murhenäytelmiä, katolisuus kieroutumisineen. Nora Websterin kohdalla kerronnan kuulas vähäeleisyys teki vaikutuksen. Juoni ei näytellyt pääosaa. Lähisukulaiselle lämmin kiitos lukuvinkistä!

Vinkki nro 1. - Jos englanti sujuu, Nora Websteriä kannattaa kuunnella äänikirjana Fiona Shawn mainion roolivedon takia. Dialogit ovat suoraan elävästä Irlannista. Linkki vaikka täältä.

Vinkki nro 2 - Luin kirjan alkukielellä, joten en voi kommentoida Kaijamari Sivillin suomennosta. Törmäsin kuitenkin tähän helmeen: Sivilliä haastatellaan (kahden muun mailmankirjallisuuden suomentajan lisäksi) Taiteiden yössä 2016. Linkki! Jarkko Tapanisen asiantunteva haastattelu suuntautuu Toibinin kirjaan kohdassa 9:00. Muutenkin video on herkkua kaikille käännöstaiteen ystäville!

Vinkki nro 3. - Suomalaisista kirjablogeista suurimman vaikutuksen minuun teki Omppu. Kauniisti kirjoitettu!


Ja vihoviimeinen vinkki : Toibinin innoittamana teimme erityisen visiitin Enniscorthyyn, jonka läpi yleensä ajamme tuskallisen hitaasti, sillä se on siltoineen etelä-Irlannin tieliikenteen pahimpia sumppuja. Brooklyn-elokuva filmattiin osaksi täällä, joten kuvasimme katunäkymiä. Kadunnimet ovat Toibinin kirjoista tuttuja. En voi suositella paikkaa sen kummemmin. Ihan tavallinen, köyhistynyt, rosoinen pikkukaupunki, jossa muukalaisia edelleen tuijotetaan! Erinomaisen jyrkkiä mäkiä myös, Slaney-joen laaksoon kun on perustettu. Aika tuntuu pysähtyneen Enniscorthyssä, vain jatkuva autoliikenne kapeilla kaduilla muistuttaa, että elämme vuotta 2016. Tässä kuvakooste! (Kuvat enimmäkseen lähisukulaisen ottamia)


Enniscorthy toiselta sillalta nähtynä. Joki on tänä syksynä kuivunut. Tulvien aikaan vesi täyttää kaaret ja leviää kaduille.

Eri aikakausien valtaa: linna, kirkko, pankki.

Market Square, joka onkin kolmio.

Kaiken yläpuolella ikivanha Vinegar Hill.

Tämä voisi olla 1970-luvulta. 

Harmaan kaupungin valopikku: Solarium.

Lehtikauppa.
Näistä pubeista ei voi olla varma, ovatko lopullisesti kiinni vai ei. Sähkötyöt tyypillistä irkkutasoa.

Castle Hill, jota käytettiin Brooklynin kuvauksissa.

Vanha linna, jota kumma kyllä ei koskaan mainita!

Liikuttava kodin ikkuna.


Iirin- ja englanninkielinen katukyltti


Junarata sukeltaa kaupungin alle. Kuva: David O'Farrell, Wikimedia Commons


Niin jyrkkä katu, että siitä tehtiin kävelykatu. Yksikään ovi ei ole samassa tasossa seuraavan kanssa.
Vanhoja ja uusia ajopelejä. Satulamestarin kauppa.



Brooklyn-elokuvan teko toi Enniscorthyn maailmankartalle.


Kesäkuva: St Senanin mielisairaala nykyään. Etualalla koko kaupungin halkova Slaney-joki

St Senanin mielisairaala aikoinaan. Sillä oli kokoa.

Kesäasuntoja Cahoren rannassa. 
Kesäkuva: upea Currachloen hiekkaranta, kilometrien pituinen. Näkyy myös Brooklyn-leffassa.

2 kommenttia:

  1. Tervehdys,

    Kiitos vielä, kun linkitit Nora Webster-tekstini. Oli tosi kiinnostavaa lukea sinun bloggaustasi, kun tarkastelit kirjaa nimenomaan irlantilaisuuden kautta. En myöskään ollut tiennyt, että Nora Websterin pohjalla on kirjailijan oma elämä. Hienot kuvat täydellisti kirjoituksesi. Kiitos!

    VastaaPoista
  2. Kiitos itsellesi, kun inspiroit kirjoittamaan tulkinnallasi. Oli muutenkin mukavaa lukea, miten suomalaiset kokevat irlantilaisen maailman, kun itse näen sen niin "sisältä" päin. Kirjoja ei nykyään arvostella lehdissä kovin usein, ja bloggarit ovat täyttäneet tämän vajauksen. Hesarin arvio ei enää päätä, mitä kansa lukee! En tiedä, miten vakavasti kustantajat ottavat kirjabloggaajat, minusta ne ovat merkittäviä vinkkaajia kirjoista, joita itse harkitsee luettavaksi. Se, että itse pääsee myös väittelemään kirjoittajan kanssa ja tekemään kysymyksiä, on myös jotenkin enemmän nykypäivää kuin jonkun 'laatukriitikon' lyhyt teilaus.

    VastaaPoista