Kun opiskelin psykologiaa, kulttuurierot panivat minut pohtimaan peroonallisuustestejä ja ylipäänsä määreitä: mitä on ylivilkkaus Espanjassa, entä introverttisyys Suomessa? Jonkun ulkosuomalaisäidin blogista muistan hiljattain lukeneeni epätoivosta, kun muualla kasvanut lapsi noteerataan suomalaisessa koulussa miltei ADHD-häiriöiseksi ja ylivilkkaaksi, kun taas omassa kulttuurissaan lapsi on täysin normaali! Tasapainoinen, rauhallinen, sanojaan harkitseva ja vain asiaa puhuva suomalainen taas joutuu epäilyksen alaiseksi vilkkammissa kulttuureissa: onkohan se masentunut? Loukkaantunut? Outo?
Usein tuntuu kuin eläisin valepuvussa, asiat ja paikat jotka minua kiinnostavat ovat täysin käsittämättömiä tavalliselle irlantilaiselle. Yhtenä viikonloppuna kävimme lähisukulaisen kanssa hautausmaareissulla. Ei, kyseessä eivät olleet kumminkaiman suuret hautajaiset, joihin menisimme näyttäytymään ja juomaan tuopilliset pubissa jäkeenpäin. Kävimme protestanttisella, vanhalla hautausmaalla naapurikaupungissa, etsimässä lähisukulaisen lähisukulaista, joka on sinne kuulemma haudattu. Olemme ajaneet autolla kirkkomaan ohi vuosikymmeniä, emmekä tienneet, että lähisukulaisen isoisoäidin hauta on siellä, muu suku on Dublinista. Tarvittiin kanadalainen pikkuserkku joka innostui tutkimaan sukupuuta ja ilmoitti Facebookissa haudasta.
Meillähän on lempiharrastuksena samoilla vanhoilla hautausmailla ja lukea hautakiviä. Protestanttiset kirkot ovat häviämässä Irlannissa seurakuntien kutistuessa; tämä näkyi vielä olevan käytössä. Oli juhlallista astua vanhan hautausmaan portista ja toivoa löytävänsä jotain tuttua. Bongasimme heti lähisukulaisen isomummon hautakiven. Sen oli isoisä veljiensä kanssa pystyttänyt rakkaalle äidilleen. Mysteeriksi jää, miksi Kanadaan lähtenyt nuori nainen palasi Irlantiin ja myöhemmin avioitui katolisen kanssa! 1800-luvulla nuoret naiset eivät matkustelleet huvin vuoksi. Kun lähdettiin siirtolaiseksi, ei paluuta ollut. Jos protestantti nai katolisen, oli hänen käännyttävä puolison uskoon ja kastettava lapsetkin siihen. Kyseessä on täytynyt olla suuri rakkaus!
Katolisilla on Irlannissa yleensä hautausmaa eri paikassa kuin kirkko, ja kun hautaustoimistot nykyään usein pitävät ruumiinvalvojaiset - kotona pidetyn wake'n sijaan - ovat hautajaiset aikamoisen logistiikan vaatimia seremonioita joihin menee ainakin kaksi päivää. Minun työpaikallani saa (myös kumminkaiman!) hautajaisia varten vapaapäivän, ja lähiomaisen kuoleman sattuessa viisikin päivää palkallista vapaata. Kukaan ei kyseenalaista poissaoloa, joka johtuu kuolemantapauksesta ja hautajaisista, jotka pidetään jo seuraavana päivänä. Kyseessä ei todellakaan tarvitse olla lähiomainen, vaan vaikka naapuri, työkaverin vanha äiti tai joku muu tutuntuttu. Ketään ei hautajaisiin kutsuta suomalaiseen tapaan, vaan kaikki menevät jotka kynnelle kykenevät; mitä enemmän väkeä, sen parempi. Nykyteknologia on tullut puskaradion avuksi, kun kuolemasta ja hautajaisista ilmoitetaan (usein kiireellä, jotta kauempana asuvat ehtivät mukaan): kuolinilmoitukset ovat löydettävissä netissä paikkakuntien, nimihaun tai päivämäärän avulla. Nettiosoite on (oikeesti!) rip.ie
Kun olimme hautausmaalla ja selvittäneet sukujuuret, aloin miettiä, miten pitkälle tiedän omista sukujuuristani. Kiitos yhden sinnikkään serkun äitini puolelta, sukua on tutkittu 1700-luvun alkuun asti. Isäni puolelta suku on jäänyt hämärämmäksi. En ole edes nähnyt isäni isovanhempieni hautoja koskaan. Sukututkimus nivoo yksittäisten ihmisten kohtalot suurempaan historiaan, se siinä kiehtoo. Minun juurieni tutkiminen! Minun historiani!
Onko haudoilla väliä? Minusta on aina mukava lukea hautakiviä, ja tahtoisin, että minusta jäisi edes nimilaatta muistoksi jälkipolville. Synnyin, elin, kuolin. Se on vähintä, jota kenestäkään voi jäädä. Ajatus tuhkieni lentämisestä taivaan tuuliin ilman mitään jälkeä on jotenkin ahdistava.
En itse asiassa koskaan ole ollut n.s. haudallakävijä, en mene irlantilaiseen tapaan jokaisiin hautajaisiin, enkä juuri ole käynyt omilla sukuhaudoillanikaan. Viimeisellä viikolla Suomessa päätin käydä vanhempieni haudalla, ja olen iloinen että kävin. Vein sinne muutaman kukkapurkin ja otin kuvia ja muistelin, miten vanhemmat aina tekivät samaa eläessään. Suomalaiset hautausmaat ovat todella hyvin hoidettuja, usein ihanan varjoisia ja rauhallisia kuin puistot, puitten katveessa, luonnonomaisia. Orivedellä asuessani paikallinen hautausmaa oli lempipaikkojani! Asiat solahtavat tärkeysjärjestykseen, kun kulkee satojen hautojen vieritse, kiire unohtuu. Joskus sain itkeä rauhassa, ilman näkyvää syytä. Tiehyeiden aukeamista, Eeva Kilven sanoin.
Syksy on siis alkanut tummin värein, olen saanut ponnistella monella tapaa palatakseni vanhaan rutiiniin. Se oli huvittavaa, että työpaikalla mikään ei ollut vuodessa muuttunut. Oli vaikea uskoa, mitä kaikkea minulle oli ehtinyt tapahtua samassa ajassa. Viipale omaa aikaa oli minulle annettu, kun muut junnasivat samoja vanhoja ratoja. Nyt on vain pidettävä pää kylmänä ja pysyttävä päätöksessä: takaisin Suomeen! Vain siellä tulen uudistumaan ja luomaan jotain. Paluumuuttajien ryhmässä sain hyviä neuvoja siitä, miten kestää tämä väliaika: nauti kaikesta nyt täysillä, mistä joudut luopumaan, käy läpi paikkoja ja ihmisiä joita tulet kaipaamaan.
Montako vanhaa hautausmaata on täällä vielä näkemättä?
Altamont Park Garden |
Gendalough Valley |
Syysloisto, jota valitettavasti näkee vain jalopuissa |
Wicklow'in ja Wexfordin rannikko |
Dublin |
Etelä-Cork |
Länsi-Irlanti |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti