Colm Toibin - suremisen sietämätön keveys

Kiinnostuin Colm Toibinista vähän nololla tavalla. Lähisukulaisella on tapana kuunnella radiota tietokoneella työskennellessään, ja iltaisin minäkin kiinnostuin jatkokuunnelmasta nimeltä Nora Webster. Tarina oli niin koukuttava, että lähisukulainen lainasi sen kirjastosta. Hän harvoin lukee fiktiota, mutta kehui romaania sen verran että minun oli pakko lukea. Emme usein ole voineet jakaa lukukokemuksia, mutta tämä kirja yhdisti. Milloin viimeksi itse olette puolisonne kanssa lukeneet perä perään samaa kirjaa? 

Vaikka teoksessa ei tapahtunut oikeastaan mitään, sitä oli vaikea jättää kesken. Toibin (lausutaan toubiin, iirinkielinen o ja i heittomerkillä) julkaisi Nora Websterin vuonna 2014, ja huomasin, että se on tänä vuonna suomennettukin. Päätin lukea, mitä suomalaiset ajattelivat siitä, ja tulostin kaiken kaikkiaan 22 eri kirjabloggaajan arviota sekä yhden lehtikritiikin (Savon Sanomat). Viimemainittu lyttäsi kirjan täysin 'pitkäveteisenä', pääosa bloggareista taas ylisti kirjaa. Tässä kohdin on mainittava, että kaikki lukemani bloggarit olivat naisia, kriitikko taas miespuolinen. Naiset suitsuttivat eritoten sitä, miten keski-ikäinen mies kykenee niin todentuntuisesti kuvaamaan naisen tunteita. Miten Toibin onnistui vakuuttamaan naislukijat? Entä vakuutuinko itse?

Nora Webster kuvaa nelikymppisen, hiljattain leskeksi jääneen naisen  selviytymistarinan. Puolison odottamaton kuolema jätti Noran halvauksenomaiseen tilaan, jossa hän elää kuin sumussa, yrittäen selviytyä päivästä kerrallaan. 

1950-luvun Enniscorthya.

Ahdistavan pieni Enniscorthyn kaupunkiyhteisö kohtelee leskeä sekä suojelevan osaaottavasti että määräilevästi. Kahta poikaansa Nora yrittää huomioida, mutta suru vie voimat. Jotkut lukijat syyttävät Noraa tunteettomaksi, kun Nora ei vieritä ainuttakaan kyyneltä, ja pitävät tätä itsekkäänä ja epäsympaattisena hahmona. 

(SPOILERIVAROITUS:) Kaikilta lukemiltani arvioijilta jäi mainitsematta, miten Noran mies kuoli. Se tulee ilmi miltei sivuhuomautuksena, hyvän matkaa kirjan alusta. Nora on edelleen shokissa, koska hän oli ollut miehensä vierellä tämän kituessa syöpään pienessä sairaalassa. Toibinin kuvaus miehen viimeisistä viikoista on tuskallista luettavaa. Jos joku kuvittelee, että kohtaus on vain 1960-luvun Irlannista, tervetuloa vaan nykypäivän ylikuormitetuille osastoille ja resurssivajaisiin sairaaloihin, joissa lääkäri on edelleen etäinen yksinvaltias, mitä tulee kivunlievitykseen. Parin vuoden takainen kokemukseni lähiomaisen osastolla on minulla lähtemättömästi muistissa. Ehkä tämän takia ymmärsin Noran mielenliikkeitä; hän oli käynyt läpi täydellisen avuttomuuden rakkaimpansa kärsimysten rinnalla. Se ei ole osa normaalia arkielämää, kuten eivät sotakokemuksetkaan. Nykykielellä sitä voisi kuvata post-traumaattiseksi syndroomaksi. Joskus suru on niin syvää, ettei edes itku tule.

Lukiessani Toibinin haastatteluja, kävi ilmi että Nora Webster on kirjoitettu suoraan Toibinin omasta elämästä. Hän kirjoitti teosta 14 vuotta, luku kerrallaan. Hänen isänsä oli opettaja Enniscorthyssä, äiti jäi leskeksi, perheen vanhin poika (Colm) kärsi änkytyksestä. Kirjoittaminen oli Colmille helpompaa kuin puhuminen. Lapsena hän tarkkaili äitiään koko ajan, kun oma minuus oli hukassa - ja puoliorpojen tapaan varmasti pelkäsi, että äidillekin tapahtuu jotain. Äiti rakensi uudelleen elämäänsä itsenäisyyttä kohti. Toibin kiinnostui ajatuksesta kuvata eräänlaista anti-äitiä, muualla länsimaissa normaalia, työssäkäyvää, itsenäistä ihmistä, joka sen ajan Irlannissa kuitenkin oli perheelleen omistautuvan Mammyn vastakohta. 

On helppo tuomita Toibinin 'kylmä' äiti, joka kuulemma parin drinkin jälkeen saattoi todeta, ettei olisi koskaan pitänyt hankkia lapsia. Se ei ollut vaihtoehto sen ajan aviovaimoille, ei myöskään oma ura, omien lahjojen käyttö, oma elämä. Seksiin liittyi saumattomasti raskauden pelko. Anti-äitejä on minun helppo ymmärtää Irlannissa, niin hirviöiksi kuin heitä maalataankin.

Harvinaista on, että yksikään mies ylipäänsä ymmärtää, miten kuristavaa naisen elämä oli ja on Irlannissa, myös suhteellisen hyvin toimeentulevan, keskiluokkaisen naisen. Ja että tavallisen naisen tarinaa pidetään kertomisen arvoisena. Irish Mammy on klisee, vitsien ja komedioiden aihe ja käsite, jolle sekä nauretaan että kumarretaan - siitä pelosta että Mammy huitaisee tiskirätillä.

Entä vakuuttiko Toibin minut? Mielestäni ainoa, missä Toibin epäonnistui kuvatessaan naisen maailmaa, oli totaalinen seksuaalisuuden puute, edes muistoissa. Homoseksuaalina hänellä ei ehkä ollut omakohtaisia kokemuksia, joihin tukeutua (tosin luettuani Brooklynin muutin tästäkin mieltäni), mutta luulen suuremman syyn kuitenkin olevan sen, ettei irlantilainen kertakaikkiaan voi kuvitella äitinsä seksielämää. Ei, vaikka todisteena olisi viisi lasta, kuten Toibinin äidillä. Neitseellinen hedelmöitys on todennäköisin tapa, jolla Irlannissa lapset tehdään! Naiseus on täällä niin omalaatuinen kokemus että siitä syntyy maailmankirjallisuutta. Äitiyttä Toibin kuvaa uskottavasti päähenkilön mielentilan takia. Toibin on kuitenkin tarpeeksi kokenut kirjailija sukeltaakseen alueelle, jossa hänellä ei ole varmuutta.

St Aidanin katedraali.

Ajankuvauksena Nora Webster on varmasti todenmukainen. Irlantilaiset pikkukaupungit eivät juurikaan ole 60-luvulta muuttuneet. Ehkä messussa käydään vähän vähemmän?

Tämän kirjan luettuani pääsin eroon vastahankaisuudesta, jota olen tuntenut irlantilaista 'vanhaa' kerrontaa kohtaan, jossa kehitellään samaa kliseistä tarinaa yhä uudestaan. On iso, eripurainen perhe, vähän hullu marttyyriäiti, joko juoppo tai kuollut isähahmo, kaapista liukuva homopoika, onnetonta seksiä, ahdasmielinen yhteisö, ryyppäämistä ja laulamista, outo pappi, ankara opettaja, poliittisia murhenäytelmiä, katolisuus kieroutumisineen. Nora Websterin kohdalla kerronnan kuulas vähäeleisyys teki vaikutuksen. Juoni ei näytellyt pääosaa. Lähisukulaiselle lämmin kiitos lukuvinkistä!

Vinkki nro 1. - Jos englanti sujuu, Nora Websteriä kannattaa kuunnella äänikirjana Fiona Shawn mainion roolivedon takia. Dialogit ovat suoraan elävästä Irlannista. Linkki vaikka täältä.

Vinkki nro 2 - Luin kirjan alkukielellä, joten en voi kommentoida Kaijamari Sivillin suomennosta. Törmäsin kuitenkin tähän helmeen: Sivilliä haastatellaan (kahden muun mailmankirjallisuuden suomentajan lisäksi) Taiteiden yössä 2016. Linkki! Jarkko Tapanisen asiantunteva haastattelu suuntautuu Toibinin kirjaan kohdassa 9:00. Muutenkin video on herkkua kaikille käännöstaiteen ystäville!

Vinkki nro 3. - Suomalaisista kirjablogeista suurimman vaikutuksen minuun teki Omppu. Kauniisti kirjoitettu!

Ja vihoviimeinen vinkki : Toibinin innoittamana teimme erityisen visiitin Enniscorthyyn, jonka läpi yleensä ajamme tuskallisen hitaasti, sillä se on siltoineen etelä-Irlannin tieliikenteen pahimpia sumppuja. Brooklyn-elokuva filmattiin osaksi täällä, joten kuvasimme katunäkymiä. Kadunnimet ovat Toibinin kirjoista tuttuja. En voi suositella paikkaa sen kummemmin. Ihan tavallinen, köyhistynyt, rosoinen pikkukaupunki, jossa muukalaisia edelleen tuijotetaan! Erinomaisen jyrkkiä mäkiä myös, Slaney-joen laaksoon kun on perustettu. Aika tuntuu pysähtyneen Enniscorthyssä, vain jatkuva autoliikenne kapeilla kaduilla muistuttaa, että elämme vuotta 2016. Tässä kuvakooste! (Kuvat enimmäkseen lähisukulaisen ottamia)

Enniscorthy toiselta sillalta nähtynä. Joki on tänä syksynä kuivunut. Tulvien aikaan vesi täyttää kaaret ja leviää kaduille.

Eri aikakausien valtaa: linna, kirkko, pankki.

Market Square, joka onkin kolmio.

Kaiken yläpuolella ikivanha Vinegar Hill.

Tämä voisi olla 1970-luvulta. 

Harmaan kaupungin valopikku: Solarium.

Lehtikauppa.

Näistä pubeista ei voi olla varma, ovatko lopullisesti kiinni vai ei. Sähkötyöt tyypillistä irkkutasoa.

Castle Hill, jota käytettiin Brooklynin kuvauksissa.

Vanha linna, jota kumma kyllä ei koskaan mainita!

Liikuttava kodin ikkuna.

Iirin- ja englanninkielinen katukyltti

Junarata sukeltaa kaupungin alle. Kuva: David O'Farrell, Wikimedia Commons

Niin jyrkkä katu, että siitä tehtiin kävelykatu. Yksikään ovi ei ole samassa tasossa seuraavan kanssa.

Vanhoja ja uusia ajopelejä. Satulamestarin kauppa.

Brooklyn-elokuvan teko toi Enniscorthyn maailmankartalle.

Kesäkuva: St Senanin mielisairaala nykyään. Etualalla koko kaupungin halkova Slaney-joki

St Senanin mielisairaala aikoinaan. Sillä oli kokoa.

Kesäasuntoja Cahoren rannassa. 

Kesäkuva: upea Currachloen hiekkaranta, kilometrien pituinen. Näkyy myös Brooklyn-leffassa.

Top 10 lumolista

Hyvän tavan ja tasapainon vuoksi on pakko löytää myös positiivista asuinmaastani (vrt. edellinen blogini). Täytyy myöntää, että vei kauemmin löytää kaikki kymmenen.

Top 10 lumoutumislista Irlannista:

1.      Ihmisten puheliaisuus. Puhe on halpaa ja kevyttä, sitä riittää ja sillä tilkitään hetkenkin hiljaisuus. Nasevat lausahdukset, vitsailu ja juttujen kertominen on irkkujen mielipuuhaa, myös ventovieraiden kanssa. Jos siihen ei kykene, on outo introvertti. Sanallinen kulttuuri on äärettömän rikasta ja ainakin minulle ehdoton bonus. Lapset oppivat tervehtimään, kiittämään, hyvästelemään ja esiintymään jo pienestä. Muistan aina, miten joku kutsui ujoja lapsiani sanoilla so placid, enkä vieläkään ole varma oliko se  vinoilua vai ihastelua. Monitulkinnallisuus on sekä haastavaa että viehättävää.

2.      Huumorintaju. Tämä on ihmisen ykkösominaisuus. Kun Suomessa saisi tyhjänhölöttäjän, naistennaurattajan ja souvaajan maineen, se on täällä valttia. 'Great craic', 'a hoot', 'gas' ovat kaikki superlatiiveja, joita ei ainakaan minuun ole koskaan yhdistetty. Illanistujaisten määre on se, miten paljon saatiin nauraa. Huumorintaju toimii myös eräänlaisena sosiaalisena konerasvana, jolla estetään kitkaa ja närettä. Jos työkaverin jättämä sotku alkaa ärsyttää, siitä voi vitsailun avulla huomauttaa. Eräs hauskimmista tilanteista töissä syntyi, kun uusi työkaveri alkoi käyttää toisen nimikkomukia eikä tämä kehdannut huomauttaa siitä. Siitä tuli vihdoin salainen pila, joka kulminoitui pikkujouluissa julkisesti annettuun lahjamukiin, kun kaveriparalle paljastui hänen mokansa. Sanavalmius ja herjanheitto täytyy opetella, jos aikoo pärjätä. Paksusta nahasta on myös etua.

3.      Musikaalisuus. Irlannissa on mielettömän paljon hyviä laulajia ja muusikkoja. Esittävät taiteet ovat muutenkin dominoivia kuvataiteen tai designin sijaan, ks. kohdat 1 ja 2. (Ylipäänsäkin visuaalinen lukutaito tuntuu puuttuvan, esim. sisustus ja arkkitehtuuri on rumaa ja mielikuvituksetonta. Ihmiset ovat kiinnostuneempia puhumaan ja vaihtamaan kuulumisia sen sijaan että tuunaisivat kierrätysesineistä uutta sisustuslookia tai arvostelisivat kaupunkirakentamista.) Kun hyviä laulajia ja soittajia on niin paljon, ei heitä arvosteta samalla tavalla kuin Suomessa ja pinnalle pääsy on vaikeampaa. Minä jaksan edelleen ihastua muusikoiden vaatimattomuuteen ja nuoriin lahjakkuuksiin.

4.      Luonto. Irlannista löytää kaikkea!

Vuoria,hiekkarantoja, soita, niittyjä, järviä ja jokia. Villiä luontoa on vähemmän kuin Suomessa, mutta kaunista täällä on. Turisteja on edelleen niin vähän, että aina löytyy hiljaisia rantoja ja kävelyreittejä kun osaa etsiä. Vakuutusmurheet (esim. kaatumisista nostetut syytteet ja korvausvaatimukset) saavat aikaan sen, että hyviäkään kävelypolkuja ei aina mainosteta. Jokamiehenoikeutta Suomen tapaan ei ole, eikä kauniiden laidunmaiden poikki suinkaan voi aina kävellä. Olemme silti löytäneet uskomattomia maisemia niin rannikolta kuin sisämaastakin.

5.      Juurien merkitys. Irlantilaiset haluavat aina tietää, mistä päin joku on kotoisin. Yleensä pian löytyy joku yhteinen tuttava tai sukulainen tai kumminkaima. Pikkupaikkakunnalla jaksetaan tarkistaa mistä sukujuuresta on kyse, mikä on joskus vaikeaa kun samannimisiä on niin paljon ja isä ja poika usein vielä jakavat saman etunimen (yksi hauskimmista oli isä ja poikakaksikko nimeltään Big Willy ja Small Willy!) Luulin, että tämä on yksinomaan maalaiskylien ajanviete, kunnes eräs dublinilainen totesi, että kyllähän sitä harrastetaan heilläkin päin - tietty kaupunginosa, jossa pysytään sukupolvesta toiseen. Vanhempien sukujuuret saattavat määritellä aikuisten lastenkin identiteetin. Joka maakunnalla on oma maineensa. Kerryssä taitavat asua Irlannin laihialaiset, Mayossa viekkaat savolaiset. Puhetta kuunnellaan tarkasti, jotta saadaan paikallistetuksi niin kotipaikka kuin yhteiskuntaluokkakin. Urheilufanituksessa juurien merkitys korostuu huippunsa ja siitä tulee tribalismia lippuineen, paitoineen ja kaulahuiveineen.

6.      Optimismi. Irlantilaiset ovat selvinneet vaikka mistä. Joskus tuntuu käsittämättömältä, että kukaan enää uskoo vaalien muuttavan mitään tai elämän parantuvan, mutta niin vain urheat irkut kantavat lamasakot, astronomiset asuntovelat, epäoikeudenmukaiset budjetit ja veroparatiisit ja tekevät niistä vitsejä. Pääsääntöisesti kaikesta selvitään, huomenna on uusi päivä ja ylitämme sillan sitten kun se tulee kohdalle. Sananlaskuissa ei varoitella valheesta tai muistuteta säästäväisyydestä, vaan siitä että täällä eletään hauskanpidon eikä pitkäikäisyyden takia. Lumoudun kerta toisensa jälkeen siitä, että kaikki sittenkin toimii ja selvitään budjetista toiseen. Ah, sure..! It'll be all right.

7.      Yhteisöllisyys. Tämä on kärsinyt varsinkin somen takia, mutta kyllä perhe, suku ja naapurusto on tänäänkin kantava voima Irlannissa. Sitä myös eniten kaivataan, kun muutetaan ulkomaille. Kirkko toimii edelleen yhdistävänä tekijänä häissä, kastajaisissa ja varsinkin hautajaisissa. Vaihtoehtoisia rituaaleja ei vain ole keksitty. Johonkin yhteisöön kuuluminen on tärkeää. Ihmisen arvoa ja asemaa elämässä mitataan sillä, kuinka monta ihmistä tulee hautajaisiin. Kutsuja ei lähetetä.

8.      Empatia. Jonkinlainen 'toisen kenkiin astuminen' käy irlantilaisilta helposti. Hyväntekeväisyyshankkeet sikiävät spontaanisti jonkun ikävyyden sattuessa. Rahakeräykset, tempaukset, kolehdit ja myyjäiset jonkun hyvän asian puolesta ovat arkipäivää. (Toisaalta nämä ovat poikineet liian monia järjestöjä ja päällekkäisiä 'charities' - joskus myös kavalluksia!) Irlantilaiset ovat luonnostaan empaattisia ja anteliaita. Myötätuntoon vetoaminen kannattaa aina, myös virastoissa asioidessa. Alakynteen jääneitä puolustetaan ja autetaan, kenties historiallisista syistä. Säästämistä ja nuukuutta katsotaan karsaasti, lahjojen ostaminen ja juhliminen esimerkiksi jouluna on pakko, vaikka jäisi korviaan myöten velkoihin joka vuosi. Huom. pubissa juomien ostamisen katsotaan olevan vastavuoroista.

9.      Historia. Irlannissa on paljon historiallisia kohteita, museot ovat yleensä ilmaisia, linnoja ja torneja löytyy joka maakunnasta. Menneisyydestä kiinnostuneille Irlanti on aarresaari. Vanhimmat kivihaudat ovat vanhempia kuin egyptiläiset pyramidit. Pari sataa vuotta on silmänräpäys ihmisten mielissä, ja vanhoja merkkipäiviä juhlitaan hartaasti. Vanhoja kaunoja ei niin vain unohdeta!

    10. Enpä olisi uskonut, että löydän näinkin paljon ihastelun aihetta edelleen. Tähän viimeiseen voi vaikka laittaa hyvät juomat - ruokakulttuuria en millään voi kehua. Keliaakikkona on usein vaikeaa, enkä voi juoda enää Guinnessia enkä oluita, mutta siideri on täällä hyvää. Maailmankuulua viskiä, 

    uisce beatha eli elämänjuomaa nautin joskus kahvissa. Viimemainittu on tullut saarelle jäädäkseen! 30 vuotta sitten ei ollut kuin murukahvia tai sitä kummallista kahviesanssista siirappia nimeltä Irel. Anoppini teki siitä minulle kupillisen, kun pyysin kahvia! Slainte! 

Ärsytyslistan Top10

Ajattelin postata muutamia totuuden sanoja yli kolmekymmentä vuotta Irlannissa asuneena. Päätelmät ovat tietenkin omiani, eikä mikään yleispätevyys ole mahdollista. Sellaisia voi etsiä Wikipediasta. Mikä saa kutisemaan turhautumisesta näinkin pitkän ajan kuluttua?

Ärsytyslistan top 10 Irlannissa:

1.      Epärehellisyys. Se, että luvataan maat ja taivaat ja sitten ei tapahdukaan mitään. Tämä pätee ihan kaikkeen ja on niin luontaista, että kukaan ei oleta muittenkaan puhuvan totta. Kaikkea saa ja pitää epäillä. 30 vuotta täällä asuneena en vieläkään aina tätä muista. Irlantilaiset loukkaantuvat syvästi, jos tästä puhuu, paitsi jos kommentoidaan politiikkaa. Toisaalta tämä synnyttää värikkään suullisen kertomaperinteen ja paljon hauskoja tilanteita.

2.      Vallanpitäjien saamattomuus ja kyvyttömyys. Tiedän erään paikkakunnan (eikä ole maan ainoa), jossa viemärivedet valuvat suoraan kaupungin läpi kulkevaan jokeen. Vedenkäsittelylaitoksen paikasta on väännetty kättä ainakin 20 vuotta ja tuhlattu maltaita lakimiesten palkkaan. Sairaaloiden työvoimavaje, potilasjonot, petipula ja ensiavussa päiväkausia paareilla odottavat vanhukset ovat ongelma, jota ei vaan saada ratkaistuksi. Asuntopula, jota selvänäkijät ennustivat vuosikaupalla, on nyt räjähtänyt käsiin. Jopa lapsiperheet ovat nyt pääkaupungissa kodittomina, kun vuokrat ovat kohonneet taivaisiin. Samat oikeistopuolueet (Fianna Fail ja Fine Gael) valitaan hallitukseen vuoron perään, ja häviäjä kahdesta puolueesta haukkuu voittajaa koko valtakauden ajan, kunnes vahtivuoro vaihtuu. Mikään ei muutu. Työväenpuolue (Labour) on kuollut. Ainoaa puoluetta, joka ajaa vähäosaisten asiaa, ei voi äänestää, koska sillä on kytköksiä IRA:han (Sinn Fein).

Putkirempat ovat toisaalta helppoja!

    3. Rakentamisen taso. Onhan ilmasto toki suomalaista lauhempi, ei täällä pakkasia ja lunta tule, mutta rakennusfirmojen voitonhimo tuntuu olevan vastuunkantoa suurempi. Uudetkin asunnot voivat olla vetoisia ja kylmiä, vanhoista puhumattakaan. Vasta ihan viimeaikoina on paloturvallisuussääntöjä todella alettu noudattaa. Ja nekin pätevät vain uusiin rakennuksiin. Suurin osa vanhoista rakennuksista on loukkoja, joista ei palon sattuessa pääse kuin ikkunasta hyppäämällä. Myös koulut. Jos jokin laki/säännös tulee voimaan, ensimmäinen reaktio on miettiä, miten lakia voi kiertää. Ks. kohdat 1 ja 2.

4.      Kirkon valta. Luulin, että irlantilaiset ovat kovin uskovaisia, kun tänne ensin tulin, nyt arvelen, että kyseessä on jonkinlainen kansallinen identiteettikysymys. Kansa menetti äidinkielensä (iirin) maailmankielen jyllätessä päälle, joten uskonnosta ja kirkosta tuli kansaa yhdistävä tekijä. 

  

    

    Messu, ensimmäinen ehtoollinen, kirkkohäät ja -hautajaiset ovat vaan niin irlantilainen juttu kuten kelttiläinen jalkapallo (GAA), pubit, ryyppääminen, sunnuntaipaisti, vihreät made in China-asusteet ja kaskujen kertominen. Niitä pidetään yllä siirtolaisinakin. Kirkko kontrolloi lasten kouluja ja suurta osaa yläkouluistakin. Uskonnonopetus on pakollista ja jako protestanttisiin ja katolisiin kouluihin edelleen voimassa. Kirkon skandaaleille pudistellaan päätä, mutta traditiot pysyvät lujassa. Messu on kuin talvisota suomalaisille. Sisua! Kaveria ei jätetä!

5.      Pikkukaupunkien henkinen köyhyys. Erityisesti tämän, jossa asun. Dublinissa ja muissa isoissa kaupungeissa asuvilla ei ole hajuakaan, miten vähän kulttuuritapahtumia löytyy muualta. Se, että kaikki kynnelle kykenevät muuttavat joko isompiin kaupunkeihin tai ulkomaille, ei helpota pikkukaupunkien sisäsiittoisuutta. Enkä nyt puhu pelkästään henkisestä tilasta, vaikka tästä ei saisi puhua. Köyhyys ja koulutuksen puute/välttely siirtyy sukupolvesta toiseen. Luin juuri mainion kirjan, Colm Toibin'in Nora Webster. Se on 1960-luvulta, mutta pätee tämän päivän pikkukaupunkien elämään Irlannissa aivan yhtä lailla. Kirja on näköjään suomennettu tänä vuonna, ja arvioita löytyi useitakin, tässä yksi: http://www.maailmankirjat.ma-pe.net/?p=2268. Tähän kirjaan palaan vielä!

Vuoden 2010 talvitulvia, joista on tullut jokatalvinen riesa. Ilmastonmuutos?

6.      Ilmasto. Sille ei kukaan tietty voi mitään, ja takana on sattumoisin ennätyksellisen kuiva ja aurinkoinen lokakuu, mutta enimmäkseen Irlannin säässä ketuttaa sen päätön vaihtelu ja arvaamattomuus. Koskaan ei voi olla varma, jatkaako aamuaurinko porotustaan. Säätiedotukset ovat usein kaiken mahdollisen kattavia. Vettä tulee taivaalta tolkuttomasti, ja kosteus menee luihin. Myös sisätilojen lämmitys on sattumanvaraista. Lämpö laitetaan yleensä pois yöksi, ja työpaikan lämpötila riippuu esimiehen mielipiteestä, miten paljon kuuluu lämmittää. Lämpömittarit (saati termostaattien kontrolloimat lämmittimet) eivät ole vielä löytäneet tietään asumuksiin tai työpaikoille. Yleensäkin täsmätietoa pidetään ikävystyttävänä hiustenhalkomisena. 

7.      Kansan paksu nahka. Kansa ei nouse barrikadeille, vaikka sille tehtäisiin mitä. Ajoittaiset lamat ja suurtyöttömyydet ratkaistaan sillä, että iso lohko korkeasti koulutettuja ja rohkeita nuoria muuttaa ulkomaille töihin. Nyt kun suurin lama on ohi, on taas lääkäri- ja hoitajapula, mutta heitä ei saa takaisin. 

   

    Kirkko jää kiinni vaikka mistä skandaaleista, mutta sen kannatus jatkuu. Suomalaista väestörekisteriä ei tunneta, ja koulupaikkoja, asuntoja ja palveluja ei joko osata tai haluta suunnitella vaan luistellaan hätätilasta toiseen. Sairaalajonot ovat todellista inhimillistä kärsimystä, mutta koska vallanpitäjillä on yksityiset terveyspalvelut, ei mikään muutu. Sen sijaan, että verokirstun taas täyttyessä alettaisiin lisätä vaikka kunnallista asuntotuotantoa, aletaan mainostaa verohuojennuksia. Kansa menee taas koukkuun. Kukapa haluaisi maksaa veroja?

8.      Luokkajako. Jälleen yksi tabu. Englannissa nääs on ylä-, keski- ja työväenluokka, ei katolisessa Irlannissa, jossa kaikki ovat samanarvoisia. Kuitenkin on asuinalueita, joista kukaan ei koskaan ole jatkanut yliopistoon. Työttömyydestä ja sossulla elämisestä on tullut vaihtoehto. Kouluilla on suuret tasoerot ja ne luovat eriarvoisuutta. Yliopistoihin pääsy riippuu yo-koepinnoista ja kustannukset vanhemmille ovat  valtavat. Tulotarkastettu opintoraha (noin 3000e opintoraha, lainaa ei ole), jota tarvitaan heti elokuussa, kun pääsytulokset julkaistaan ja opiskelija tarvitsee asunnon, matkarahat, kirjat yms, tulee vasta joskus marraskuussa. Jos vanhemmat eivät voi tai halua tukea taloudellisesti, ei nuorella ole mahdollisuutta kolmannen asteen koulutukseen. Ammattikoulutus on heikoissa kantimissa.

9.      Naisen asema. Tällä on suorat johteet katolisen

    kirkon valtaan. Vaikka valta on murentunut, se on sisäistetty sukupolvien ajan. Avioero tuli hilkulla lailliseksi vasta 1995, kansanäänestyksellä. Abortti on edelleen laiton, ja tuhannet naiset matkustavat Englantiin joka vuosi sen takia tai tekevät sen kotonaan nettilääkkeillä. Kunnallista päivähoitoa ei ole, ja yksityinen päivähoito on asuntovelkaan verrattava kuluerä. Useamman lapsen kanssa on helpompi, jos äiti jää kotiin. Äiti on muutenkin monitoimikoneeseen verrattava otus perheessä, eikä kotitöitä jaeta niin lasten kuin miehen kanssa, koska se himmentäisi marttyyrikruunua. Varakkaammat uranaiset palkkaavat toisen naisen tekemään kotityöt. Nuoremmasta sukupolvesta asetelma saattaa muuttua. Valtaapitävistä vain pieni osa on naisia. En tiedä johtuuko kaikesta tästä vai mistä, etten ole kyennyt luomaan syvällisiä ystävyyssuhteita irkkunaisiin. Ei vaan löydy mitään yhteistä. Vika saattaa olla itsessäni.

10. Konservatiivisuus. Tämä on oikeastaan kaikkien edellämainittujen seikkojen kiteytymä. Mikään ei vaan täällä muutu. Ensialkuun, 30 vuotta sitten kun tänne tupsahdin, tuntui kuin olisin palannut ajassa takaisin. Jonnekin 60-luvulle. Paljon on tapahtunut edistystä, eikä vähiten EU:hun liittymisen ansiosta, mutta en näe, että mikään edellämainituista kutinan aiheuttajista äkkiseltään häviäisi. Jokaisella kansalla on syyt identiteettiinsä ja tapaansa reagoida ja ratkaista asioita, yleensä kaukana historiassa. Traditio luo turvaa muuttuvassa maailmassa, muutos pelottaa.

Ja seuraavassa blogissa hyvän tavan mukaan vastapainoksi top 10 lumoutumislista!

Irlantilainen Halloween

Spoiler: tämä blogi ei kerro ihastuttavasta kelttiläisestä kansanperinteestä, jossa irlantilaiset kirmaavat takkatulen ympärillä, kertovat esi-isistä ja syövät kurpitsaa. Tai laulavat moniäänisesti pubissa hassuissa naamiaisasuissa. Tai iloisista lapsista, jotka juoksevat talosta taloon karkkia kerjäten. Siitä voi lukea monesta muusta blogista, jossa hehkutetaan Irlantia. Tässä kerrotaan mielensäpahoittajan ja kotiäidin ketutuksesta, kun on ulkopuolinen olo ja jokatalvinen masennus ottaa kynsiinsä.

Kun lapset olivat pieniä, yritin kovasti olla maassa maan tavalla. Ei siis suomalaistraditioita. Virpomista pääsiäisenä, vappuhuiskia ja juhannustaikoja oli turha istuttaa sekarotuisiin lapsiini. Suomalaisilla tontuilla oli sentään käyttöä ennen joulua, kun ne sai vahtimaan tuhmien lasten kolttosia, vähän kuin kaikkialle näkevä Taivaan Isä (jälkimmäisen istuttamisesta viattomien lasten mieliin piti katolinen kansakoulu huolen). 

Halloweenista ei Englannissa tiedetty (siellä juhlittiin vielä oudompaa Guy Fawkes Day'tä 5.11.) mutta Irlannissa All Hallows Day'stä kuuli väkisinkin lasten kautta, kun koulusta tuotiin mustasta villasta kyhättyjä hämähäkkejä, oransseja kreppipaperikurpitsoja ja Happy Halloween-kortteja. Happy Halloween? Silloin ei edes ollut googlea, jolla tarkistaa, missä mennään. Kuolemaa, esi-isien ja vainajien lepytystä, haamujen hortoilua hautausmaalla, verta, kirveitä, merirosvoja ja zombeja. Onnellinen juhla. Aviomies muisteli omaa lapsuuttaan ja etsi vintiltä vanhoja takkeja ja saappaita lapsille. 

Poika vihjasi, että muut kaverit ostavat halpakaupasta naamareita ja ihomaaleja (mitähän tämäkin on suomeksi?). Osasin sentään pitää silmät auki kaupassa ja ostaa Halloween-limpun, jossa on piilotettuna sormus onnekkaalle. Mitään muuta ruokatraditiota en löytänyt, lehdissä oli kyllä reseptejä kurpitsapiirakoille ja colcannonille - paistettua kaali/perunasosemössöä, yäks. Kurpitsat olivat megakalliita.  Halpakaupat pursuivat oranssia ja mustaa muovikrääsää ja elintarvikeväreillä pilattuja kemiallisen makuisia nallekarkkeja. Niitä piti olla paljon, samoin likaisia kuorineen myytäviä maapähkinöitä, joista sai takuuvarmasti ripulin koko lomaviikoksi. 

Näitä söivät Tiku ja Taku, Suomessa en ole nähnyt maapähkinöitä kuorineen myytävänä. 

Irlantilaista Halloweeniä vietetään 31.10. eikä minään muuna päivänä, ja maanantai on aina ns. Bank Holiday ja se viikko on lomaa koulusta. Ikävä vain, että sää on yleensä kuin paholaisen aikaansaamaa tähän aikaan vuodesta: myrskytuulta ja kaatosadetta päiväkaupalla. (Tämä syksy on ollut traditiossa outo poikkeus, kuiva, leuto ja tuuleton, tyyntä myrskyn edellä?)

En muista Halloweenista muuta kuin oman alkavan talvimasennukseni, kun joutuu pysyttelemään neljän seinän sisällä kuukausikaupalla, on pimeää ja kylmää sisälläkin. 

Yhtenä Halloween-iltana menin lasten mukana ovelta ovelle karkkikierrokselle, kun nuorin oli niin pieni, ettei häntä voinut laskea yksin. Joka naapurissa saimme odottaa ulkona, kun emäntä tai isäntä katosi sisälle karkkeja, omenoita ja pähkinöitä hakemaan. 

Yhteen, hiljattain alueelle muuttaneeseen perheeseen emme olleet vielä ehtineet tutustua. Ovi aukesi, ja täydelliseksi laittautunut rouva pyysi meidät sisälle. Takassa roihusi tuli, tyylikkäät koristeet somistivat huonetta, sohvapöydällä höyrysi jokin piirakka ja omatekoista kakkua, pienokaiset temmelsivät batmaneinä ja mikkihiirinä. Aviomies myhäili taustalla auttavaisena. Lapset saivat valita itse herkkunsa isoista vadeista. Raahasin heidät ulos, ennen kuin he tyhjensivät ne kokonaan säkkeihinsä. Itku oli tulla: siis noin Halloweeniä tulisi viettää!

Seuraavana Halloweeninä taivuin ostamaan 'roikkuvaa tekoihoa' (anteeksi kömpelö suomennos) pojalleni, joka halusi pukeutua zombiksi. Se levisi hienosti ja näytti ihan kuolleen iholta, kun sitä vähän repi riekaleiksi. Tytär pukeutui MINUN intialaishameeseeni ja otsapantaan ja lähti ensimmäisiin bileisiinsä hipiksi pukeutuneena, rauhanmerkkiä harjoitellen.

Illan päätteeksi, kun olin saanut pienimmät nukkumaan, pähkinänkuoret lakaistuksi matolta (viimemainittu on liiottelua, siihen ei energiaa riittänyt, ja lapsetkin nukahtivat itsekseen kuka minnekin), tuli poika itkien kylpyhuoneesta: 'Äiti, tää ei lähde irti!' Tosi juttu. Tekoiho oli jotain ihme lateksia, muoviliimaa, joka oli kiinni ihossa ja kulmakarvoissa kuin sementti. Yritin kaikkea mahdollista: rasvaa, meikinpoistoainetta, talousspriitä. Poika vain itkeä tuhersi, kun naama kirveli. Kirosin alimpaan helvettiin halpakaupan tuotteet ja koko Halloweenin. Kaavin lopulta liiman pois kamman ja kynsiviilan avulla, pala palalta. Poika ei antanut koskea kulmakarvoihin, ja meni nukkumaan oudosti harmaantunein kulmin, iho kuin rokonarvilla.

Minä vajosin punkan pohjalle ja kiitin, että kauhujen yö oli ohi. Kadulla koirat uikuttivat peloissaan noidannuolien vinkuessa, ja jossain tyttärelläni oli varmasti jännää. 

Maalla asuvana en nähnyt outoja naamiaisasuisia aikuisia, jotka örvelsivät pubeissa ja kaupunkien kaduilla, heihin tutustuin myöhemmässä, toisessa elämässä. Minä pukeuduin she-paholaiseksi, uusi miesystäväni pyhimykseksi, jolla oli omatekoinen lyyra ja sädekehä. Se oli hyvä alku. Halloween on hyvän ja pahan taistelun juhla. Horrid  Halloween!