Kuvakertomus

 Pitkän talven jälkeen tuli muutaman päivän kevätrysäys, ja nyt ollaan jo paistateltu toukokuuta jopa 28c asteen helteessä. Suomi yllätti jälleen! Kaikki on annettu anteeksi.

Ajattelin helteen piinaamilla aivoillani tehdä vaihteeksi kuvakertomuksen Suomesta, paikoista jotka olivat minulle merkittäviä ennen kuin lähdin maailmalle. 

Erinäisissä vanhojen kuvien ryhmissä aikaani viettäneenä voin sanoa, että jonkun paikan arkkitehtuurinen kauneus tai historiallinen merkittävyys ei merkitse yhtään mitään ihmisen tärkeimpien muistojen rinnalla. Jostain vanhasta lippakioskista tai rähmäisestä kaupasta voidaan väitellä viikkokaupalla, ja ikävän näköinen betonilähiö voi kirvoittaa kymmeniä hurjia, kipeitä tai romanttisia muistoja. Ulkosuomalaisena voin samastua hyvin Eeva Kilven tuntemuksiin, kun hän vihdoin pääsi käymään menetetyssä Karjalassa, omassa kotikylässään: Siis Hiitola oli olemassa! Minä en ollut kuvitellut sitä. 

Aloitetaanpa sitten alusta. Koska en voi julkistaa perheeni ja läheisten kuvia, pitää rönsyillä vähän. Synnyin Hätilään, joka silloin oli aivan Hämeenlinnan laitakaupunkia. Kotitien päässä oli Kutalanjoki, ja sen toisella puolen heinäpeltoja ja lehminiittyjä. Isäni aloitti puutarhanteon savimaasta.

Tällaisia rintamamiestaloja ja pikkutyttöjä oli Suomi silloin pullollaan. Kuusentaimi istutettiin nimikkopuukseni, ja se kesti kuutisenkymmentä vuotta ja kasvoi valtavaksi, ennen kuin nykyiset omistajat tulivat järkiinsä ja kaatoivat sen.

Äitini ikuisti maalauksessaan Idänpään mattojenpesupaikan.

Tässä se, mitä Kutalasta enää on paikoittain  jäljellä. Unissani uin ja kahlaan joessa vieläkin.

Tässä näkyy lapsuudenjärveni Katuma, otin kuvan vapisevin käsin kiivettyäni Kappolanvuoren maanmittaustorniin. Jos sellaisessa olette koskaan käyneet, tiedätte, että torniin vie vain kaiteettomat tikapuut ylös asti! Horisontissa taitaa näkyä itse Aulangon näkötorni. 

Maanmittaustorni näkyy Kappolan laella. Tämä oli lapsuuteni vuori! Kuva on otettu Kuusenalta, varjoinen ranta aivan Katistentien vierestä. Nämä maisemat on kuin tatuoitu minuun kiinni ja seurasivat mukanani ympäri maailmaa. Onnea on saada pulahtaa juuri tähän järveen ja maistaa juuri sen järven oma maku. Meillä oli soutuvenekin Katuman rannalla.

Lapsuuteni leikkipaikkaa, Leppäriä, joksi pientä lepikkoa kotini lähistöllä kutsuttiin, ei kukaan tietääkseni ole ikuistanut. Ikäväkseni jouduin olemaan mukana sen raivaamisessa kaupunkipuistoksi, kun olin kaupungilla kesätöissä. Entisestä luonnonmetsästä on jäljellä vain steriili leikkipaikka parturoituine nurmikoineen. En voi katsoa sitä nykyään.

Nuoruudessani harvoilla oli kameraa ja filmi oli kallista, joten kuvia on vähän. Koulustani, Hämeenlinnan Yhteiskoulusta nappasin tämän kuvan ennen kuin koko pulju vedettiin pari vuotta sitten maan tasalle. Sitä ennen pääsin hiippailemaan jopa koulun vintillä ja kaikissa luokkahuoneissa.

Juhlasali, jossa pidettiin aamuhartaudet, joulu- ja kevätjuhlat, oli aika ankeassa kunnossa. Minulle sali oli muistoissani se paikka, jolloin tajusin, että toinen ihminen on ihan yhtä lämmin kuin minäkin, kun joku poika tuli hakemaan koulukonvan 'hitaissa' ja kiedoin käsivarteni hänen selkäänsä!

Tätä kuvaa ei varmaan kukaan ymmärrä, siis miksi se on merkittävä. Mennessämme asemalle lapsena kuljimme sillan alta ja raiteiden yli, ja se tuntui joka kerran hurjalta. Ikinä meille ei sattunut mitään. Isäni oli töissä asemalla, ja meillä oli 'rautatieläisten' identiteetti. 

Asemasta tuli muutenkin tärkeä ulkomaille muuttaessani, sillä se oli useimmiten ensimmäinen paikka johon astuin kotikaupungissani, ja siellä sanottiin lukuisat kipeät hyvästit vanhemmilleni, kun taas lähdin.

Aseman puistossa olin myös nuorena kesätöissä, siihen aikaan kun Suomella oli vielä varaa pitää ruusuistutuksia, amppeleita ja pensasaitoja asemien puistoissa. Nyt saa olla iloinen edes ruohonkorresta jossain.
 

Kauppatori oli myös merkittävä paikka. Siellä myimme puutarhan omenoita siskoni kanssa jokunen kesä, juuri noiden toripenkkien takana seisten. Asuimme niin kaukana keskustasta, ettei lapsena usein päässyt 'kaupungille', mutta teini-iässä ei tarvittu kuin fillari tai talvella pelkkä nuoruuden hinku ja matka taittui helposti. Olin sanomattoman ujo nuorena ja kaupunkielämä pelotti, silti oli pakko mennä Partasen baariin ja sittemmin Centrumiin, joissa kummassakin oli omat pöytäporukkansa. 

Kun kahvila meni kiinni, tai meidät heitettiin ulos kun ei ollut rahaa kuin yhteen kahviin, istuimme näillä portailla. Ostoskeskus, joka olisi ollut auki illallakin, ei kuulunut edes unelmiimme. 

Alaikäisenä ei ollut asiaa kaupungin kapakoihin ja paljon illasta kului korttelia ympäri kävellessä. Kuuluisa Kirkkis eli Kirkkopuisto ei enää minun nuoruudessani ollut oleskelupaikka, olikohan järjestyksenpidolla jotain syytä siihen?

Nuorille oli hyvin vähän mitään aktiviteetteja, ellei halunnut liittyä seurakuntanuoriin tai partioon. Onneksi oli sellaisia paikkoja kuin elokuvakerho, joka räjäytti tajuntani kansainvälisillä art house elokuvillaan. 

Kino Tarina on aikaa sitten hävinnyt, mutta nämä elokuvat muistan vieläkin. Aikana, kun televisiosta tuli vain pari kanavaa ja harvoin mitään katsomisen arvoista, nämä ulkomaiset elokuvat avasivat maailmani. 

Aika oli puoluepoliittista, ja kerhossa käytiin kiistaa, minkä maiden elokuvia haluttiin. Näköjään olen tarkkasilmäisenä pitänyt lyijykynällä lukua sosialististen ja ei-sosialististen maiden saldosta!

Ennen elokuvaa katsojille jaettiin jonkun ahkerasti koneella naputeltu selostus ja arvio nähtävästä kuvasta - minulla on vieläkin pino näitä kellastuneita monisteita. Kiitos, keitä olittekin!

Elokuvakerhon jäsenhinta oli koululaiselle sopivan alhainen, sitä saattoi köyhäkin harrastaa. Taas yksi todistus kansalaisopistojen sivistävästä vaikutuksesta. Siitä ei pitäisi missään nimessä leikata.

Apparalle eli Ahvenistonjärvelle oli sen verran matkaa, että sinne ei usein päässyt. Onnekseni sain sieltä kahvilasta kesäduunin ja poljin matkan fillarilla, joskus 10 tuntia tiskin takana seisottuani. Samaisessa kahvilassa minulle kävi kaamea työtapaturma, kun monta litraa juuri kiehunutta kahvia kaatui keittimestä jaloilleni. Paloarvista ei sentään tullut pysyviä, mutta sen verran palovamman muistaa, että vieläkin, 50 vuotta tapahtuman jälkeen huomaan vaistomaisesti vetäväni jalkoja sivuun, kun joku kaataa kuppiini kahvia. Muuten duuni oli upea: kun pulju meni kiinni ja lattia oli pesty, sai juosta suoraan järveen! Tämä on yksi harvoista paikoista, joka on aivan entisellään, kiitos sen olympialais-statuksen. 

Sitten on taloja, joita ei enää ole olemassa, mutta joista on syntynyt runoja ja novelleja. Paikan ohittaessaan näkee edelleen sen talon mielessään ja kaikki palaa mieleen. Näinköhän vanhukset pysähtelevät ja katselevat menneisyyttä, jota kukaan muu ei näe? 

Minulla on onnea, kun saan palata kotimaahani, eikä vanhoja paikkoja ole räjäytetty tai tulvat tuhonneet. Niin monelle on jäänyt vain haalistunut valokuva, tai ei sitäkään, vain muistot joissa kulkee niin unissaan kuin valveilla. Jos ei enää ole edes läheisiä, joiden kanssa voi muistella vanhoja paikkoja, onko niitä enää olemassakaan?

Tässä talossa asuin heti koulun päättymisen jälkeen viiden nuoren kanssa. Talo ei ollut koskaan lukossa, takka ei vetänyt, vesi ei kulkenut sisään ja ulos kuin kantamalla ja puusee oli pihan perällä, mutta se oli elämäni hienoin kesä. Porukkaa lappasi sisään ovista, isot stereot pauhasivat, sauna lämpeni harva se ilta. Yksi elämänvaihe, lapsuus ja koulu oli ohi ja elämä apposen auki. Ehkä on hyvä, että paikka elää enää vain muistoissa. 

Joskus nuoruuteen liittyy maisema, jota on katsonut usein eri mielentiloissa ja elämänvaiheissa. Yksi mökkimaisema on pysynyt muuttumattomana, sinnikkään ystäväni ansiosta. Järvenlahti aukeaa aivan mökin edessä kuin valtaisa näyttöruutu: aina erilainen, säästä ja vuodenajoista riippuen. Niin harva näkymä on säilynyt muuttumattomana elämässäni. Lapsuuteni paikoista on enää vain rippeet jäljellä, mutta kaipuu järveen ja järvelle on aina sama. En koskaan kyllästy maalaamaan vettä!

Merkittävistä paikoista minua innoitti kirjoittamaan eräs Facebook-ystävä sekä juuri lukemani Anna-Riikka Carlsonin Rakas Eeva Kilpi - Nämä juhlat jatkuvat vielä.